Ero sivun ”Kirkko, kulttuuri ja yhteiskunta (UE2)” versioiden välillä

== [[wpw:Uskonpuhdistus|Uskonpuhdistus ja vastauskonpuhdistus]] ==

[[Kuva:95Thesen.jpg|thumb|240px|Lutherin [[wpw:95 teesiä|95 teesiä]]]]

''Uskonpuhdistus'' eli ''reformaatio'' on [[wpw:1500-luku|1500-luvulla]] [[wpw:Länsi-Eurooppa|Länsi-Euroopassa]] alkanut liike, joka syntyi alun perin [[wpw:Wittenberg|Wittenberg]]issä toimivan [[wpw:Saksa|saksalaisen]] [[wpw:Augustinolaiset|augustinolais]][[wpw:munkki (uskonto)|munkki]] [[wpw:Martin Luther|Martin Luther]]in toiminnan tuloksena. Luther kirjoitti [[wpw:31. lokakuuta|31. lokakuuta]] [[wpw:1517|1517]] tuttavilleen ja muutamille [[wpw:piispa|piispoille]] huolestuneen kirjeen [[wpw:anekauppa|anekaupan]] epäkohdista. Kirje sisälsi liitteenä [[wpw:95 teesiä|95 teesiä]] anekaupasta ja aneilla luvatusta armosta aneiden ostajille. Teesien seurauksena Luther [[wpw:katolinen kirkko|katolinen kirkko]] julisti hänet [[wpw:heresia|kerettiläiseksi]] ja hänen esimerkkiään seuraten syntyi uskonpuhdistuksia ympäri Eurooppaa. Näin syntyivät Euroopan [[wpw:protestantismi|protestanttiset]] kirkot ja suuntaukset.

1900- ja 2000-lukujen kristinuskoa kuvaa yhä lisääntynyt jakautuminen pääasiassa sekä liberaalimpaan että konservatiivisempaan suuntaan. Toinen ajalle tyypillinen ilmiö on ollut länsimaisen yhteiskunnan maallistuminen.{{Marginaalimerkintä|Konservatiivisuus ja liberaalisuus}} Monet kirkot, kuten katolinen kirkko, ovat tehneet monia uudistuksia muuttuakseen ajan mukana. Kristittyjen vainot kommunistisessa Itä-Euroopassa johtivat idän ja lännen kirkkojen lisääntyneisiin yhteyksiin, koska ortodokseja muutti länteen. [[wpw:Ekumenia|Ekumeeninen]] toiminta on laajentunut, alkaen erityisesti [[wpw:Edinburghin lähetyskokous|Edinburghin lähetyskokouksesta]] vuonna [[wpw:1910|1910]]. [[wpw:Lähetystyö|Lähetystyö]] on levinnyt uusille alueille Lähi-idässä ja Aasiassa, jolloin kristinusko on saanut itselleen uuden kasvusuunnan, ja suurin osa uusista kristityistä on [[wpw:Kehitysmaa|kehitysmaissa]].

Valistusajan seurauksena syntyi tieteellisiä ja kulttuurisia virtauksia, jota voidaan kutsua [[wpw:modernismi|modernismiksi]].{{Marginaalimerkintä|Valistus aiheuttaa liberaalikristillisyyttä}} Kun se alkoi vaikuttaa protestanttisissa kirkoissa 1800-luvulla, syntyi niin sanottu [[wpw:liberaalikristillisyys|liberaalikristillisyys]] ja siihen liittyvä [[wpw:liberaaliteologia|liberaaliteologia]], jotka pyrkivät saattamaan kirkon opetukset yhteneväisiksi uusien ajatusten kanssa. Samalla uskonnon rooliin yhteiskunnassa alettiin suhtautua kriittisesti. Samalla syntyivät myös kriittinen raamatuntutkimus, ja uusi avoimuus kristinuskon perinteisten oppien kyseenalaistamisessa ja tulkinnassa.

Vastareaktiona tälle kehitykselle syntyi [[wpw:kristillinen fundamentalismi|kristillinen fundamentalismi]], joka on hylännyt filosofisen humanismin radikaalin vaikutuksen kristinuskolle.{{Marginaalimerkintä|Vastaiskuna fundamentalismi}} Se on hyökännyt erityisesti raamatuntulkinnan liberaaleja lähestymistapoja ja ateistisia teorioita vastaan, jotka ovat tunkeutuneet kirkkoihin. Fundamentalistista liikettä on syntynyt eri suuntauksien sisälle vastustamaan historiallisesta kristinuskosta luopumista. Ajan kuluessa fundamentalistinen [[wpw:evankelioiva herätyskristillisyys|evankelioiva herätyskristillinen liike]] on jakaantunut kahteen päähaaraan, josta toista kutsutaan nykyään fundamentalistiseksi ja toista, maltillisempaa haaraa evankelikaaliseksi. Kummatkin suuntaukset ovat saaneet alkunsa angloamerikkalaisessa maailmassa, mutta suurin osa evankelikaalisista on nykyään sen ulkopuolella.

Yhteiskunnan maallistuminen alkoi vähitellen jo [[wpw:renessanssi|renessanssi]]n ajasta alkaen, ja voimistui [[wpw:valistusaika|valistusajan]] jälkeen. Esimerkiksi Norrisin ja Inglehartin (2004) tutkimuksen mukaan 28 % suomalaisista ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon, kun taas Ruotsissa saman tutkimuksen mukaan 64 % ei usko persoonallisen jumalan olemassaoloon.<ref>[http://www.pitzer.edu/academics/faculty/zuckerman/atheism.html Atheism: Contemporary Rates and Patterns (luettu 8.5.2007)]</ref> Kuitenkin suurin osa koki, että he "kuuluvat" johonkin uskonnolliseen suuntaukseen. Suomi on seurannut tässä suhteessa muita eurooppalaisia valtioita. Vaikka maassa vallitsee edelleen kansalliskirkko, on uskonto käytännössä erotettu poliittisesta hallinnosta. Lukujen valossa Euroopan maallistuminen on saattanut kuitenkin kääntyä viime aikoina jossain määrin toiseen suuntaan kirkkojen muuttaessa toimintaansa hitaasti.

[[wpw:Pohjois-Amerikka|Pohjois]]- ja [[wpw:Etelä-Amerikka|Etelä-Amerikassa]] ja [[wpw:Australia|Australia]]ssa osallistuminen uskonnollisiin menoihin on yleisempää kuin Euroopassa. Samaan aikaan muut kansakunnat näkevät nämä alueet sosiaalisilta arvoiltaan konservatiivisimpina. Erityisesti [[wpw:Yhdysvallat|Yhdysvallat]] on uskonnollisuudessa muita kansoja konservatiivisempi johtuen kristinuskon lujasta jalansijasta sen eteläisissä ja keskilännen osavaltioissa. Etenkin Yhdysvalloissa kristinusko on alkanut vaikuttaa uudelleen yhteiskunnan päätöksenteossa.

Etelä-Amerikka, joka on ollut historiallisesti katolista aluetta, on kokenut viimeisen 80 vuoden aikana laajan evankelikaalisen ja helluntailaisen herätyksen ulkomaisten lähetystyöntekijöiden ansiosta. Esimerkiksi Etelä-Amerikan suurin maa [[wpw:Brasilia|Brasilia]] on väkiluvulla mitattuna maailman suurin katolinen maa, mutta samalla myös maailman suurin evankelioivan herätyskristillisyyden maa. Brasiliasta voidaan löytää eräät maailman suurimmat seurakunnat.

{{Marginaalimerkintä|Karismaattisuus leviää}}Yksi merkittävimpiä 1900-luvun kristillisyyden kehityssuuntia on ollut [[wpw:helluntaiherätys|helluntaiherätyksen]] nousu. Vaikka sen juuret ovatkin syntyneet jo ennen vuotta 1900, sen katsotaan varsinaisesti syntyneen 1900-luvun alussa. Liikkeen leviämiseen liittyi niin sanottuja ensimmäisen helluntain tyyppisiä ihmeitä. Myöhemmin helluntailaisuus synnytti [[wpw:karismaattisuus|karismaattisen liikkeen]] olemassa olevien kirkollisten instituutioiden sisälle, ja se jatkaa merkittävänä voimana länsimaisessa kristillisyydessä. Karismaattisuutta on esiintynyt myös niin katolisessa kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossakin.

Yksi 1900-luvulla noussut liike on ollut kristillinen [[wpw:anarkismi|anarkismi]], joka hylkää kirkot ja kaikki muut uskonnolliset auktoriteetit paitsi Jumalan. Kristillinen anarkismi uskoo myös täydelliseen väkivallattomuuteen. Liikkeen syntyyn vaikutti [[wpw:Leo Tolstoi|Leo Tolstoi]]n vuonna [[wpw:1894|1894]] julkaistu kirja ''Jumalan valtakunta on keskellänne''.

Kristinusko on suurin uskonto 2,039 [[wpw:miljardi|miljardi]]lla kannattajallaan. Kaksi seuraavaksi suurinta ovat [[wpw:islam|islam]] 1,226 miljardilla ja [[wpw:hindulaisuus|hindulaisuus]] 828 miljoonalla.<ref>[http://www.religioustolerance.org/worldrel.htm]</ref> Kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 225 miljoonaa ortodokseja ja 77 miljoonaa anglikaaneja.<ref>[http://www.adherents.com/adh_rb.html]</ref>

Kristinuskoon kuuluu monia haaroja, kuten esimerkiksi [[wpw:katolinen kirkko|katolisuus]], [[wpw:ortodoksinen kirkko|ortodoksisuus]] ja useita [[wpw:protestanttisuus|protestantismin]] muotoja. Muihin muotoihin kuuluvat uskonsuuntaukset, jotka ilmoittavat kuuluvansa erilliseen historialliseen kehitykseen, kuten esimerkiksi [[wpw:mormonismi|mormonismi]] sekä [[wpw:Jehovan todistajat|Jehovan todistajat]]. Kahta viimeksi mainittua ei kuitenkaan pidetä yleisesti kristillisinä, koska ne eivät hyväksy [[wpw:kolminaisuusoppi|kolminaisuusoppi]]a.

Vaikka kristinusko on maailman suurin uskonto ja lähetystyö on edelleen voimakasta, uskonnon kannattajamäärä suhteessa maailman väkilukuun ei juuri kasva. Kristinusko kuitenkin kasvaa nopeasti joillakin maantieteellisillä alueilla kuten Aasiassa (+3,66 %{{lähde}}), Afrikassa (+2,83 %{{lähde}}) ja Etelä-Amerikassa (+1,52 %{{lähde}}) ja erityisesti joissakin suuntauksissa ([[wpw:Evankelioiva herätyskristillisyys|evankelikaalisuus]] +4,7 %,{{lähde}} [[wpw:Karismaattinen liike|karismaattisuus]] +3,9 %{{lähde}}). Kristinusko menettää kannattajiaan eniten Länsi-Euroopassa (-0,44 %{{lähde}}) ja perinteisten kristillisten kirkkojen keskuudessa (+0,5 %{{lähde}}). Täten voidaan sanoa, että kristinuskon yleisluonne on muuttumassa. Kristinuskon painopiste on siirtymässä kolmanteen maailmaan ja kohti herätyskristillisyyttä.

Kaikki kristityiksi lasketut ihmiset eivät hyväksy kaikkia saati usein edes useimpia teologisia kantoja, joita heidän kirkkonsa edustaa. Lännen kristittyihin vaikutti voimakkaasti 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun [[wpw:Valistus|valistuksen aate]], joka esimerkiksi aloitti tapahtumasarjan, joka johti monessa maassa uskonnon ja valtion erottamiseen. Tämän myötä oli mahdollista olla julkisesti eri mieltä asioista kirkon kanssa ja uskonnonvapauden tullessa kirkosta oli mahdollista erota kokonaan. Tämä johti kirkosta eroamisiin ja epäilyn sekä humanististen ja ateististen aatteiden sekä muiden teististen uskontojen kuin kristinuskon nousuun perinteisesti kristityissä maissa.

Valistuksen ja [[wpw:modernisaatio|nykyaikaistumisen]] vaikutuksesta kehittyi kirjaimellisesti tuhansia erilaisia protestanttisia liikkeitä ja [[wpw:katolinen kirkko|katolisuudesta]] erkaantuvia haaroja, jotka eivät esimerkiksi tunnusta [[wpw:katolinen kirkko|katolisen kirkon]] toteuttamia uudistuksia. Näille [[wpw:vapaat suunnat|vapaisiin suuntiin]] kuuluville liikkeille on usein tyypillistä Raamatun kirjaimellinen tulkitseminen ja elävän omakohtaisen uskon korostaminen ja todeksi eläminen. 1900-luvun lopulla monet vapaiden suuntien liikkeet ovat tehneet paljon yhteistyötä muun muassa puhujavaihdosten ja evankeliointikampanjoiden muodossa.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa [[wpw:valistus|valistus]], [[wpw:modernisaatio|nykyaikaistuminen]] ja [[wpw:liberalismi|liberalismi]] johtivat [[wpw:sekularisaatio|maallistumiseen]]. Monet kristityt eivät osallistu perinteisiin uskonnollisiin juhlamenoihin ja velvollisuuksiin, käyden kirkossa ainoastaan muutamina [[wpw:juhlapyhä|juhlapyhinä]], jos silloinkaan. Monilla maallistuneilla on kaksijakoinen suhtautuminen uskonnolliseen elämään. Toisaalta he pysyttelevät kirkon jäseninä identiteettisyistä, mutta toisaalta sekulaari länsimainen ajatusmalli ja elämäntapa ajavat heitä usein pois kristinuskosta. Tätä maallistumisen aikaansaamaa kristillisyyttä kutsutaan usein ''tapakristillisyydeksi'', jossa ihmiset kuuluvat edelleen kristillisiin yhteisöihin, mutta eivät ole vakaumukseltaan kristittyjä.

Vapaamielinen kristinusko levisi nopeasti 1900-luvun alussa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. 1960-luvulla monet suurimmista kirkoista voitiin luokitella vapaamielisiksi. Kehitys on kuitenkin kääntynyt, ja 2000-luvun alussa, vaikka vapaamielinen kristinusko on edelleen yleisin kristinuskon puhemies maallisessa yhteiskunnassa, vapaamielisten kristinuskon kannattajien määrä on laskussa. Tämä johtuu osaksi vapaamielisten kristillisten kirkkojen väkimäärän vähenemisestä maallistumisen takia, ja osaksi kasvavien konservatiivisten sekä karismaattisten suuntauksien noususta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ainoat kasvavat uskonsuuntaukset ovat vanhoillista kristillisyyttä edustava etelän [[wpw:baptismi|baptismi]] ja perinteisiin käsityksiinsä pitäytyvä [[wpw:ortodoksinen kirkko|ortodoksinen kirkko]], johon monet protestanttiset yhteisöt ovat liittyneet. Suomessa tilanne on edelleen verraten vakaa valtiokirkollisen kristillisyyden osalta.

Idän kirkkoihin valistuksella on ollut vähemmän vaikutuksia. Kommunististen maiden uskontokielteisessä ilmapiirissä [[wpw:ortodoksisuus|ortodoksiset kirkot]] ja [[wpw:katolinen kirkko|katoliseen kirkkoon]] kuuluvat [[wpw:itäiset riitukset|idän katoliset kirkot]] takertuivat vanhoihin perinteisiin muuttumatta juurikaan, vaikka jäsenmäärät laskivat. Nykyään itäisessä Euroopassa ja Venäjällä kiinnostus kristinuskoon ja uskontoihin yleensä on kommunismin romahduksen jälkeen ollut voimakkaassa kasvussa. Myös protestantismi on leviämässä näihin maihin.

1900-luvun jälkipuolella jotkut puhuivat niin sanotusta [[wpw:megakirkko|megakirkosta]]. Se palvelisi epäileviä ei-kristittyjä. Esimerkiksi [[wpw:Alfa-kurssi|Alfa-kurssi]] on nähty esimerkkinä tällaisesta toiminnasta.

Nykyaikana järjestäytynyt kristinusko on joutunut kasvaviin vaikeuksiin sopeutua ihmisten haluun ilmaista uskonnollisuutta tavalla, joka on heille omaehtoista.{{lähde}} Tämä on johtanut erityisesti [[wpw:karismaattinen liike|karismaattisen kristillisyyden]] nousuun, jossa ihmisen henkilökohtaisella elämyksellisyydellä on huomattavasti enemmän tilaa kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa.

Nopeiten kasvava ryhmä kristinuskon piirissä on [[wpw:Evankelioiva herätyskristillisyys|evankelikaalinen liike]].{{lähde}} Monissa suurissa protestanttisuuntauksissa on erityisen toimelias evankelikaalinen vähemmistö ja joissakin tapauksissa jopa enemmistö. Evankelikaaliset suhtautuvat usein hyvin myönteisesti eri kristinuskon suuntauksien väliseen yhteistoimintaan.

Kristillisen uskon sisältö on kuvattuna [[wpw:vanha testamentti|Vanhan]] ja [[wpw:uusi testamentti|Uuden testamentin]] kirjoituksissa sekä varhaisten kristittyjen kirjoituksissa ja [[wpw:kirkolliskokous|kirkolliskokousten]] päätöksissä. Kristillisten kirkkokuntien välillä on erilaisia käsityksiä siitä, missä määrin varhaisten kristittyjen kirjoitukset ja kirkolliskokousten opinmuotoilut ovat sitovia. [[wpw:raamattu|Raamatun]] jonkinlaisen ohjaavan luonteen tunnustavat kaikki kristilliset kirkkokunnat. [[wpw:protestantismi|Protestanttisia]] kirkkokuntia on ohjannut [[wpw:reformaatio|reformaatio]]sta lähtöisin oleva perinne ''[[wpw:sola scriptura|sola scriptura]]'', jonka mukaan Raamattu on ainut opin lähde.

Kristinusko syntyi [[wpw:juutalaisuus|juutalaisuuden]] sisällä. [[wpw:Jeesus Nasaretilainen|Jeesus Nasaretilainen]] ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä voideltu kuningas (hepr. ''mašiah'', kr. ''kristos''). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi (Room. 10: 9-10, Fil. 2:10).

Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille &ndash; tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä. Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille (Mt. 28: 18-20). Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta [[wpw:Palestiina|Palestiina]]an.

Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä ([[wpw:Inkarnaatio|inkarnaatio]], "Sanan tuleminen lihaksi", Joh. 1), [[wpw:kärsimys|kärsimys]], [[wpw:ristiinnaulitseminen|ristiinnaulitseminen]], [[wpw:kuolema|kuolema]] ja [[wpw:Jeesuksen ylösnousemus|ylösnousemus]], jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan [[wpw:armo|armo]], jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi &ndash; sovitusuhriksi &ndash; sovittamaan maailman synnit.

Keskeinen uskomus kristinuskossa on, että Jeesuksen Kristuksen [[wpw:risti|risti]]llä tapahtuneen uhrikuoleman ja [[wpw:Jeesuksen ylösnousemus|ylösnousemuksen]] vuoksi ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Keino tämän [[wpw:sovitus|sovituksen]] omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty [[wpw:sakramentti|sakramenteissa]] ja/tai [[wpw:usko|usko]]ssa. Protestanttisen korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen "yksin armosta", ilman ihmisen omia ansioita ([[wpw:monergia|monergia]]). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella ([[wpw:synergia|synergia]]).

Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat [[wpw:kaste|kaste]] ja [[wpw:ehtoollinen|ehtoollinen]]. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet niin sanotut vapaakirkot.

Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: [[wpw:kaste|kaste]], [[wpw:ehtoollinen|ehtoollinen]], [[wpw:konfirmaatio|konfirmaatio]] tai [[wpw:mirhavoitelu|mirhavoitelu]], [[wpw:rippi|rippi]] eli katumuksen sakramentti, [[wpw:avioliitto|avioliitto]]on vihkiminen, [[wpw:pappi|pappeus]] ja [[wpw:sairaiden voitelu|sairaiden voitelu]]. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä ''pyhä toimitus'' tai pelkästään ''kirkollinen toimitus''. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi [[wpw:hautaan siunaaminen|hautaan siunaaminen]], [[wpw:munkki|munkiksi]] vihkiminen, kirkon vihkimen ja [[wpw:veden pyhitys|veden pyhitys]]. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa.

Kristinuskossa on käytännössä kaksi yhteistä [[wpw:dogmi|dogmia]]: dogmi [[wpw:triniteettioppi|kolmiyhteisestä]] [[wpw:Jumala (kristinusko)|Jumalasta]] ja dogmi [[wpw:inkarnaatio|inkarnoituneesta]] Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia opinkohtia kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Kirkkokunnan kaikkien dogmien kokonaisuutta kutsutaan ''dogmaksi''.<ref>[http://www.evl.fi/sanasto/selitysD.htm Aamenesta öylättiin: Dogmi] (luettu 8.5.2007)</ref>

[[wpw:kristillinen teologia|Kristillinen teologia]] on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin pelastususkonnoissa ja filosofisissa opeissa, erityisesti [[wpw:platonismi|platonismi]]n eri muodoissa ja [[wpw:mithralaisuus|mithralaisuudessa]]. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuu osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu [[wpw:Vanha testamentti|Vanhaan testamenttiin]].

{{Marginaalimerkintä|Ekumeeniset konsiilit kristillisten oppien perustana}}Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien [[wpw:325|325]] ja [[wpw:787|787]] välisenä aikana pidetyissä seitsemässä [[wpw:Ekumeeniset kirkolliskokoukset|ekumeenisessa kirkolliskokouksessa]], jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna [[wpw:1054|1054]]. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin [[wpw:Nikean uskontunnustus|Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus]], jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka suurin osa [[wpw:kristinuskon suuntaukset|kristillisistä suuntauksisata]] hyväksyvät ovat seuraavat:

* Jumala on [[wpw:kolminaisuus|kolmiyhteinen]], toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

* Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja [[wpw:Jeesuksen ylösnousemus|ylösnousemuksensa]] kautta häneen uskovat saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.

* Jeesus palaa [[wpw:Tuomiopäivä|Tuomiopäivänä]] tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

{{Marginaalimerkintä|Kristillissukuisten uskontojen laaja spektri}}Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten [[wpw:gnostilaisuus|gnostilaisuus]], [[wpw:kataarilaisuus|kataarit]] ja muut katolisen kirkon keskiajalla [[wpw:kerettiläisyys|kerettiläisiksi]] tuomitsemat suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän [[wpw:Jehovan todistajat|Jehovan todistajiin]], [[wpw:rastafarit|rastafareihin]] ja [[wpw:mormonit|mormoneihin]], joiden ei usein katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Esimerkiksi mormonit katsovat, että vuonna [[wpw:1829|1829]] Jumala loi uuden apostolin tuomalla kristikansalle lisää opetuksia ja tekstejä heidän johtajansa [[wpw:Joseph Smith, Jr|Joseph Smithin]] kautta. Huolimatta opillisista erimielisyyksistä Jeesusta kuitenkin pidetään lähes poikkeuksetta keskeisenä hahmona opillisessa rakenteessa. Jotkut suuntauksista pitävät itseään ainoana oikeana kristittynä kirkkona &ndash; tällaisia suuntauksia kutsutaan usein [[wpw:lahko|lahkoiksi]].