Ihmisen psyykkinen kehitys (PS2)
Malline:Yleistä Wikipediassa Varmista, että tästä kurssista jää päähäsi:
- mitä psykologisia, biologisia ja sosiaalisia tekijöitä on yksilön psykologisen kehityksen taustalla ja mitä yhteyksiä näillä tekijöillä on
- mitä keskeisiä kehityspsykologisia teorioita on
- että psyykkinen kehitys jatkuu monimuotoisena koko ihmisen elämän ajan
- yksilön kehitykseen liittyviä mahdollisia ongelmia ja että kehitykseen voidaan vaikuttaa
- miten psyykkistä kehitystä tutkitaan
- yksilön psyykkinen kehitys elämän eri vaiheissa
- psyykkisen kehityksen osa-alueet kehityspsykologisten teorioiden valossa
- sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kulttuurin merkitys ihmisen psyykkisessä kehityksessä
- psyykkisen kehityksen ongelmia ja niihin vaikuttaminen
- psyykkisen kehityksen tutkiminen.
Luku 1: Kehityspsykologian näkökulma ihmiseen
muokkaaIhmisen kehitys
muokkaaKasvu
muokkaaMalline:Käsiteboksi Kasvun ensisijainen sanakirjamerkitys on "suuremmaksi tuleminen".[1] Normaalisti ihmisestä puhuttaessa se tarkoittaa fyysistä muutosta – joskus myös psyykkistä muutosta. Fyysinen kasvu on erityisesti murrosiässä hyvin nopeaa. Kehitys määritellään Wiktionaryssa "kehitykseksi myönteiseen suuntaan".[2] Joskus myös kielteiseen suuntaan muuttumista – taantumista – kutsutaan (negatiiviseksi) kehitykseksi.
Ihminen ei ole koskaan "valmis", vaan se on sitä vasta kuolleena, jos silloinkaan. Kehitys ei pääty koskaan; se perustuu jatkuvuuteen ja jatkuu läpi elämänkaaren. Kehityksen (esim. kasvun) ja tilapäisten muutosten (esim. rakastumisen) raja on häilyvähkö, mutta kehitystä voidaan pitää jokseenkin pysyvien muutoksien summana. Tilapäisten muutosten ja kehityksen erottavana tekijänä voidaan pitää sitä, ettei kehitystä yleensä itse huomaa sen hitauden ja/tai pysyvyyden vuoksi.
Monet tieteet tutkivat ihmisen kehitystä. Aivoja tutkii muun muassa fysiologia, biologia, neuropsykologia, kehityspsykologia ja moni muu tiede. Kehityspsykologia tutkii eri elämänvaiheiden psyykkisten muutosten suhdetta sosiaalisiin ja biologisiin muutoksiin. Nykyisin kehityspsykologian vallitseva näkemys on, ettei lapsuus määrittele ihmisen loppuelämää. On edelleenkin arvoitus, miten ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus tarkalleen ottaen vaikuttaa ihmiseen. On myös merkittävä havainto, ettei ympäristö muokkaa ihmistä – ihminen muokkaa ympäristöä, joka muokkaa ihmistä.
Elämän malleja
muokkaaLänsimaissa ihmiset tähtäävät pääosin tulevaisuuteen. Länsimaiselle ihmiselle lapsuus on askel kohti nuoruutta, nuoruus askel kohti aikuisuutta, aikuisuus askel kohti vanhuutta ja vanhuus askel kohti kuolemaa. Nuoruus on ikävaihe, jota usein ihannoidaan länsimaisessa kulttuurissa: keski-ikäiset yrittävät olla kuin parikymppiset, ja teinit yrittävät näyttää ja käyttäytyä kuin 18-vuotiaat päästäkseen baariin ja saadakseen kioskilta tupakkaa. Päinvastoin afrikkalaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa ihannoidaan vanhuutta, viisautta ja elämänkokemusta. Juuri erilaisista maailmankuvista johtuen elämä voidaan nähdä spiraalina, janana tai länsimaisesti kaarena.
Länsimaissa puhutaan elämänkaaresta, joka tarkoittaa ihmisen elämää sikiöajasta kuolemaan.[3] Kyseisen kaaren matemaattinen muoto on kellokäyrä, koska syntymähetkellä ihminen on avuton, mutta ajan mittaa sen tiedot, taidot ja elämänkokemus karttuvat iän myötä. Toiminnallisuudeltaan ihminen on laajimmillaan keski-ikäisenä, jonka jälkeen kaari alkaa hiipua ja laskeutuu kohti syntymähetken tasoa, jonka se saavuttaa kuolinhetkellä.
align=rightEräs tapa jaotella elämää
|
Psyykkisen kehityksen edellytykset
muokkaaLapselle on erityisen tärkeää ravinto, lepo ja huolenpito. Tätä kokonaisuutta kutsutaan perusturvallisuudeksi. Myös lapsen mieli kaipaa "ravintoa" ja sellaista on muun muassa yhteinen toiminta ja vuorovaikutus vanhempien tai muiden ihmisten kanssa. Siten lapsi oppii vuorovaikutustaitoja: hymyyn vastataan hymyllä, huutoon tutilla. Peilaaminen eli mukaan meneminen on myös lapselle tärkeää: kun lapsi ryssii ja polvesta tulee verta, äiti ilmaisee myötätuntoaan äänin ja elein. Jos taas toimintoon ei saada asiaankuuluvaa vastausta, eli äiti esimerkiksi nauraa katketakseen lapsen ryssiessä, lapsi vetäytyy ja tulee mahdolliseksi aggressiiviseksi sekä luopuu vuorovaikutuksen ylläpitämisestä. Juuri vuorovaikutus on lapsen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeää, sillä esimerkiksi puhumisen oppiminen on vuorovaikutuksen seurausta. Se myös kehittää mielen tunne- ja älypuolta.
Vanhempien tehtävänä on asettaa lapsen toiminnalle rajat silti samalla rakastaen lasta. Lasta ei voi rakastaa rikki, mutta hemmotella pilalle tai ylihuolehtia voi hyvinkin. Leena Valkosen tekemän tutkimuksen[4] mukaan hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, huolehtii, ymmärtää, on joustava ja asettaa rajat. Hyvillä vanhemmilla ja rajoituksilla tuntuu olevan selkeä suhde: hyvät vanhemmat eivät ole sellaisia, jotka antavat tehdä mitä vain, eivätkä sellaisia, jotka kieltävät kaiken – he asettavat rajat, mutta ovat tarpeen tullen valmiita joustamaan. Hyvä vanhemmuus ei siis ole lapsenkaan mielestä rajattomuutta vaan joustamista.
Kehitystehtävät
muokkaaKehitystehtävä on normaaliin kehitykseen kuuluva tavoite,[5] kuten kävelyn ja puheen opettelu tai perheen perustaminen. Kehitystehtäviä ei todellisuudessa ole, kuten mitään tieteellisiä juttuja yleensäkään, vaan se on vain apuväline kehityksen jäsentämiseen. Kehitystehtävän täyttäminen tuottaa onnellisuutta ja edellytyksiä uusien kehitystehtävien täyttämiseen.[6] Ihmiseen kohdistuvat yhteiskunnalliset paineet voivat tuottaa ihmiselle esimerkiksi ulkonäöllisiä kehitystehtäviä. Toisaalta kehitystehtävät voivat olla vaikkapa biologisia, kuten sukukypsyyden saavuttaminen. Normatiiviset kehitystehtävät ovat yhteiskunnan säätelemisiä kehitystehtäviä, jotka ovat usein kulttuuririippuvaisia. Hyvä esimerkki siitä on itsenäistyminen: eteläeurooppalaisessa kulttuurissa lapset itsenäistyvät myöhemmin kuin suomalaisessa. Psyykkiset kehitystehtävät puolestaan liittyvät luonnollisesti mieleen ja ne saattavat näkyä esimerkiksi tunteiden hallinnan kehityksenä. Ihminen ei aina selviydy kehitystehtävistään ajallaan ja ihmisen joutuu käymään kehitystehtävät läpi myöhemmin elämänsä aikana – oletettaessa, ettei kuole ennen sitä. Vaikkei kehitystehtävien läpikäyminen olekaan kaavamaista, yleensä pidetään normaalina, että lapsi oppii puhumaan ennen kouluikää. Lapsi oppii yleensä puhumaan noin kahden vuoden iässä.[7]
Identiteetti
muokkaaMalline:KäsiteboksiIdentiteetti tarkoittaa sisimmäistä olemusta. Sen voidaan ajatella olevan ihmisen substanssi; identiteetti on se osa ihmistä, joka ei muutu. Identiteettiin kuuluvat ominaisuudet, jotka ovat olleet sinulla kymmenvuotiaasta asti. Tavallisessa tekstissä sana identiteetti voidaan selvyyden vuoksi korvata sanoilla minä ja minuus tai henkilöllisyys.[8] Psykologiassa henkilön identiteettinä pidetään yksilön kokemusta omasta itsestään. Identiteetti on psykologiassa kasa ominaisuuksia, joiden kokonaisuus on identiteetti. Kehityspsykologiassa oletetaankin identiteetin voivan muuttua – kysymys kuuluukin, että onko ihmisen identiteetti hyvin suppea vai muuttuuko identiteetti vai saako ihminen eri identiteetin, sillä murrosiässä vain harvat ominaisuudet pysyvät samoina.
Ihminen voi kokea identiteettikriisin milloin vain, mutta se on tavallisinta nuoruudessa, jolloin nuori kysyy itseltään "kuka olen".
Kehityspsykologinen tutkimus
muokkaaKehityspsykologinen tutkimus pyrkii löytämään yleisiä lainalaisuuksia yksilön kehityksestä. Mitä järkeä siinä sitten on? Noh, kehityspsykologisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää muun muassa, kannattaako lapsi juottaa känniin ennen kuin se oppii kävelemään. Tämä tieto voi kiinnostaa äitejä. Kehityspsykologinen tutkimus voi myös selvittää, onko 12-vuotias liian nuori rattiin ja näin vaikuttaa lainsäädäntöön. Ei siis ihan turha juttu. Myös esimerkiksi humanitaarisen avun tarve määritellään usein kehityspsykologisen tutkimuksen keinoin.
Tutkittaessa koehenkilöitä voidaan tarkkailla luonnollisissa olosuhteissa (esim. leikkiryhmät tai keskustelut), järjestetyissä koeolosuhteissa (esim. annetaan koehenkilölle ärsykkeitä ja tutkitaan EEG-käyriä) tai arkitilanteessa kentällä. Eettisistä syistä lapsia ei saa kiduttaa edes tieteen nimissä, vaan tutkijat joutuvat joskus menemään esimerkiksi pakolaisleireille selvittämään, miten huonot olosuhteet vaikuttavat lapsen kehitykseen. Lapsia ei myöskään Suomen lain mukaan saa koulukiusata tutkittaessa koulukiusaamisen vaikutusta lapseen.
Kehityspsykologisen tutkimuksen ongelmia
muokkaaKehityspsykologisessa tutkimuksessa suurin ongelma on se, etteivät ihmiset kovinkaan usein käyttäydy tutkimustilanteessa kuten normaalisti. Kun tutkijatäti tulee kouluun, on kovin epätodennäköistä, että kiusaajat hakkaisivat Maurin silloin. Jos taas on kysymys kyselylomakkeella tehtävästä tutkimuksesta, kysymykset ovat usein – täysin tahattomastikin – ohjailevia. Tutkijan olemus, kuten pullonpohjasilmälasit, voivat myös vaikuttaa erityisesti lapsen vastauksiin alitajuisesti.
Tutkimusmenetelmät
muokkaaKehityspsykologiassa hyödynnetään sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista tutkimusta. Keskeisiä tutkimusmenetelmiä ovat pitkittäistutkimus, poikittaistutkimus ja kaksostutkimus. Tiedonkeruu tapahtuu useimmiten haastattelemalla, testeillä tai tarkkailemalla.
Pitkittäistutkimus
muokkaaPitkittäistutkimuksessa kerätään aiheeseen r liittyviä tietoja pitkän ajanjakson ajan. Esimerkiksi Taina Turkanen voisi tutkia, kuinka paljon ihminen missäkin elämänsä vaiheessa käyttää aikaa opiskeluun. Turkanen voisi kysellä Mauri Matikalta joka vuosi hänen opiskeluun käyttämänsä ajan. Loppujen lopuksi Turkanen voisi todeta, että Matikka käytti tutkimusjakson aikana opiskeluun aikaa eniten vaikkapa 23-vuotiaana. Pitkittäistutkimukset kestävät kauan ja ovat suuritöisiä. Myös koehenkilöt voivat ajan mittaa livistää esimerkiksi elämäntilanteen muutoksen tai kiinnostuksen lopahtamisen johdosta.
Poikittaistutkimus
muokkaaPoikittaistutkimuksissa tiedot kerätään kerralla. Esimerkiksi tutkija Taina Turkanen voisi kysyä 5 000 peruskoululaiselta, ahdistaako heitä. Hän voisi tutkimuksen seurauksena todeta, että 72 prosenttia peruskoululaisista tuntee itsensä ahdistuneeksi. Yleensä tosin tutkimuksissa vertaillaan kahden tai useamman ryhmän samaa ominaisuutta.
Kaksostutkimus
muokkaaKaksostutkimus on menetelmä, jolla pyritään identtisiä eli samanmunaisia sekä erimunaisia kaksosia tutkimalla selvittämään ympäristön ja perinnöllisyyden osuutta johonkin ominaisuuteen, kuten älykkyys, pituus tai paino.
Kaksostutkimuksen menetelmä perustuu siihen, että identtiset kaksoset ovat perimältään eli genotyypiltään keskenään samanlaisia, kun taas ei-identtiset kaksoset ovat genotyypiltään yhtä erilaisia kuin sisarukset yleensäkin. Tämä mahdollistaa sen, että voidaan vertailla saman- ja erimunaisten kaksosten osapuolten eli parikkien samankaltaisuuksia. Mikäli identtiset kaksoset ovat keskenään samankaltaisempia kuin ei-identtiset, voidaan yleensä päätellä perinnöllisyydellä olevan vaikutusta asiaan. Jos taas erimunaiset ovat vain hieman erilaisia, voidaan päätellä ympäristöllä olevan jonkin verran osuutta asiaan. Mikäli ympäristöllä ei olisi asiaan vaikutusta, olisivat samanmunaiset osapuolet aina samanlaisia saman genotyypin takia.
Ympäristön osuutta tutkitaan tarkemmin, kun vertaillaan yhdessä ja erillään eläneitä identtisiä kaksosia. Tällöin jos tavallisesti alle puolivuotiaasta saakka erillään eläneet osapuolet poikkeavat toisistaan tutkittavalta ominaisuudeltaan enemmän kuin yhdessä kasvaneet, tehdään johtopäätös että ympäristö on vaikuttanut ominaisuuteen, jota tutkitaan.
Kehitykseen vaikuttavat tekijät
muokkaaKarkeasti sanottuna ihmisen kehitykseen vaikuttavat geenit sekä ympäristö. Sata vuotta sitten lähes kaikki kehitys selitettiin geneettisesti. On myös ollut aikoja, jolloin kehityksen väitettiin johtuvan ympäristöstä. Nykyisin elämme synteesin aikaa, eli uskomme molempien vaikuttavan asiaan.
Perimän rajat
muokkaaMalline:Kuriositeettiboksi Geenit säätelevät yksilön kehitystä – geeneissä on jokaisen ihmisen rakennussuunnitelma, joka on saatu puoliksi isältä ja äidiltä. Tämä rakennussuunnitelma eli genotyyppi tai perimä on jokaisella yksilöllä, paitsi identtisillä kaksosilla, erilainen.
Perimä antaa ympäristölle rajat, joiden puitteissa ympäristö voi sitä muokata. Ihmisen perimä mahdollistaa hengittämisen ja puhumisen, muttei munimista. Vaikka ihmisen perimä mahdollistaa puhumisen, eivät kaikki välttämättä opi puhumaan, jos ympäristö ei anna riittävästi puhumiseen kannustavia virikkeitä. On myös asioita, joihin ympäristö ei normaalisti voi vaikuttaa, kuten silmien väri. Yksilön ilmiasua, eli sitä miltä yksilö näyttää, kutsutaan fenotyypiksi. Fenotyypin määrää ympäristö ja geenit.
Perimässä on esimerkiksi kävelemisen ja puhumisen sekä sukukypsyyden saavuttamisen alkamisaika – olettaen, että se on olosuhteet huomioon ottaen mahdollista. Kovanaamaisinkaan isäntä ei saa itselleen alle puolivuotiaasta orjalapsesta kyntöjuhtaa. Ympäristö vaikuttaa myös sikiön ja alkion kehitykseen; erilaiset myrkyt ja virukset voivat häiritä kehitystä.
Usein lasten pienet biologiset erot moninkertaistuvat ympäristön vaikutuksesta. Esimerkiksi aikaisessa vaiheessa puhumaan oppinut lapsi saa nopeasti vanhemmilta "pikku professorin" leiman tai motorisesti ja fyysisesti lahjakas lapsi saa kavereiltaan lisänimen "torpedo" ja näin ollen lapsi sisällyttää näihin lisänimiin sisältyvät ominaisuudet minäkuvaansa. Tämä innostaa lasta kehittämään kyseisiä ominaisuuksia, koska tietää saavansa niitä toteuttamalla myönteistä palautetta.
Herkkyyskausi ja kriittinen kausi
muokkaaHerkkyyskausi on aika, jona lapsella on erityisen hyvät edellytykset oppia jokin asia tai taito. Kriittinen kausi on aika, jolloin sikiön tai vastasyntyneen on opittava tietty asia tai taito, sillä sitä ei voi enää myöhemmällä iällä oppia.
Viitteet
muokkaa- ↑ Wiktionary (luettu 26.12.2006)
- ↑ Wiktionary (luettu 26.12.2006)
- ↑ Anne Vilkko-Riihelä, Vesa Laine: Mielen maailma 2 – Kehityspsykologia, s. 186. WSOY, 2005.
- ↑ tiede.fi (luettu 27.12.2006)
- ↑ Anne Vilkko-Riihelä, Vesa Laine: Mielen maailma 2 – Kehityspsykologia, s. 187. WSOY, 2005.
- ↑ Oulun yliopisto – Kehitys aikuisuudessa (luettu 2.1.2007)
- ↑ Uskontie.net (luettu 2.1.2007)
- ↑ Wikipedia: Identiteetti (luettu 29.1.2007)