Psykologia/Tiedonkeruumenetelmät

1. Havainnointi

Tutkija ei ole riippuvainen tutkimuskohteensa yhteistyöhalusta, kun hän hankkii tietoa havainnoimalla. Tutkija saattaa vaikkapa matkustella bussilla ympäri kaupunkia tehden samalla havaintoja kanssamatkustajistaan. Hänen kiinnostuksenkohteisiinsa voi kuulua esimerkiksi se, ketkä juttelevat bussissa, mistä aiheesta jutellaan tai ehkä hän tarkkailee vain sitä, kuka istuutuu kenenkin viereen.

Tämän tyylinen havainnointiin perustuva tutkimus voidaan suorittaa periaatteessa neljällä eri tavalla. Ensimmäisessä tapauksessa tutkija kertoo tutkittaville, että hän on nyt tutkimassa heitä. Hän voi myös olla tutkittavien kanssa hyvinkin vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Toiseksi tutkija voi ostallistua aktiivisesti tutkittavan ryhmän aktiviteetteihin, mutta ei kerrokaan että on tekemässä tutkimusta. Kolmanneksi tutkija voi vetäytyä täydellisesti taustalle tarkkailemaan tutkittavien ollessa kuitenkin tietoisia tarkkailusta. Neljänneksi tutkija voi tarkkailla, mutta jättää kertomatta siitä kohteilleen.

2. Psykologiset testit

Psykologiassa testeillä on varsin pitkä historia. Vielä 1800-luvun alkupuolella astronomia oli hyvin kehittymätön tiede: saatu informaatio oli riippuvaista havainnoitsijan kyvystä tehdä oikeita merkintöjä erilaisia astronomian ilmiöistä. Noin vuonna 1800 eräs Greenwichin astronomi huomasi, että hänen assistenttinsa aikamerkinnät poikkesivat hänen itsensä tekemistä, vaikka kyseessä oli sama astronominen ilmiö. Niinpä hän antoi assistentilleen potkut.

Asia olisi ehkä jäänyt siihen, ellei saksalainen astronomi olisi kiinnostunut asiasta. Saksalaisella tarkkuudella hän ryhtyi vertaaman omia ja kollegansa merkintöjä, jotka koskivat samaa ilmiötä. Verrattaessa tuloksia hän joutui hämmästyksekseen toteamaan, että tulokset poikkesivat toisistaan. Niinpä hän päätteli, että astronomien havaintojen välillä on eroja.

Sir Francis Galton kirjoitti ihmisen älykkyydestä ensimmäisen kerran kirjassaan, jossa hän käsitteli ihmisen älykkyyden periytyvyyttä. Galton oli huomannut, että joillakin aloilla lahjakkaat ihmiset olivat yllättävän usein sukua toisilleen.

Galton kehitteli myöhemmin testejä, joilla mitattiin ihmisten aistien tehokkuutta. Hänen mielestään älykkyys oli sama kuin aistien erottelukyky: mitä tarkemmat aistit, sitä älykkäämpi ihminen on. Galton avasi vuonna 1884 Lontoossa älykkyyden tutkimista varten antropometrisen laboratorion, jossa ihmiset kävivät mittauttamassa älykkyyttään. Galtonin laboratorio toimi kuuden vuoden ajan, jolloin siellä testattiin yli 9000 ihmistä. Tuolloin keskityttiin mittaamaan aistien toimintaa sekä käytettiin erilaisia motoriikkaa mittaavia testejä.

Kyseinen kehitystrendi sai haastajan vuonna 1896, kun A. Binet ja V. Henri julkaisivat kirjoituksensa, jossa he kritisoivat sitä, että älykkyys voitaisiin mitata sensorisilla ja motorisilla testeillä. Vaihtoehdoksi he esittivät testejä, jotka pureutuisivat enemmän sellaisiin seikkoihin kuin muisti, keskittyminen, logiikka, mielikuvitus jne.

Vuonna 1905 Alfred Binet laati yhdessä Théodore Simonin kanssa testin, joka koostui muutamasta kymmenestä tehtävästä. Testin tarkoituksena oli erottaa heikkolahjaiset lapset omille luokilleen. Vuonna 1908 laaditussa versiossa tehtävät järjestettiin ikäryhmittäin sen mukaan, miten hyvin ne sopivat kunkin ikätason lapsille. Kunkin ikäryhmän tehtäviksi valittiin sellaisia tehtäviä, jotka 60-90 % sen ikäisistä oli kyennyt ratkaisemaan.

Uudessa älykkyystestin versiossa vuonna 1911 Binet käytti käsitettä älykkyysikä, jolla voitiin mitata vain samanikäisiä keskenään. Älykkyyden tutkimus, testien kehittely ja käyttö kokivat voimakkaan kehittymisen 1950-60-luvulla. Tämän jälkeen älykkyyden tutkimus ja testit joutuivat kovan kritiikin kohteeksi. Innostus älykkyystestien käyttöön väheni huomattavasti.

Kaikkia testejä tulisikin arvioida niiden luotettavuuden ja validiteetin suhteen. Validiteetilla tarkoitetaan sitä, että testi mittaa sitä mitä sen oletetaan mittavaan.