Shakkiaapinen/Shakkipelin historia
Shakkipelin historia
muokkaa
Kuvassa kaupungin romaaninen silta ja moskeija-katedraali.
Shakin syntyhistoria on hämärän peitossa ja sen keksimisestä on sepitetty aikojen saatossa lukuisia legendoja. Uudenaikainen tutkimuskaan ei ole pystynyt selvittämään aukottomasti shakin syntyhistoriaa. Erään oletuksen mukaan shakin alkumuoto syntyi Varhais-Intiassa ajanlaskun alun vaiheilla vallinneissa sekavissa poliittisissa oloissa, jossa lukuisat paikalliset kuninkaat kävivät keskenään jatkuvia sotia.
Vuosittain toistuvat monsuunisateet keskeyttivät aina välillä sodat ja sadekausina armeijoiden leireissä harrastettiin ajankuluksi kaikenlaisia pelejä. Silloisten arpaa heittämällä pelattavien pelien ääressä sotastrategiat mielessä syntyi myös ajatus ohjata pelitapahtumia tietoisesti eikä arpoen. Näin shakkipelin alkumuodon arvellaan kytkeytyvän varhaisintialaiseen sotalaitokseen.
Pelin leviäminen länteen
muokkaaLänteen shakki levisi arabikulttuurin välityksellä, joka kattoi 700…800 -luvulla neljänneksen silloisesta ”asutusta maailmasta”. Tämän ”arabishakin” säännöt poikkesivat vielä monin tavoin nykyshakista. Arabikulttuurin korkea tieteellinen taso vaikutti myös shakkipelin kehitykseen ja sen teorianmuodostukseen. Pelin teoria jaettiin jo arabishakissa avaukseen, keski- ja loppupeliin.
Länsi-Eurooppaan shakki saapui Espanjan kautta 1000-luvulla. Espanjassa vallitsi rauhallinen rinnakkaiselo mauri-arabialaisen ja kristillisen kulttuurin välillä ja myös kristittyjä opiskeli Córdoban yliopistossa. Sisilia ja Italian niemimaa olivat toinen valtaväylä. Itä-Eurooppaan arabishakki levisi Bagdadin-Persian-Kaspianmeren-Volgan kauppareittiä pitkin nykykäsityksen mukaan jo 700-luvulla.
Kastiliaa vuosina 1221-1284 hallinnut Alfonso X Viisas oli keskiajan kuninkaista oppinein ja valistunein. Hänen laajaan kirjastoonsa kuului myös ”Libros del acadrex, dadas e tablas” eli ”Shakin, noppa- ja lautapelien kirjat”, vuodelta 1283. Tätä kirjaa on säilynyt vain yksi kappale. ”Libros del acadrex” eli ”Shakkikirja” käsittää kaksi kolmasosaa Alfonson koko pelien kirjasta.
Alfonson kirja on ensimmäinen keskiajan teksti, joka selittää tarkoin laudan, nappulat ja siirtosäännöt. Peliä pelattiin kuitenkin eri maissa hiukan toisistaan poikkeavin säännöin. Varsinkin nykyisistä erikoissiirroista kiisteltiin pitkään. Sen sijaan laudan asento vakiintui melko pian, kun Damiano antoi säännön, että valkean kulmaruudun tuli olla aina pelaajan oikealla puolella.
Nykymuotoinen shakki alkoi kehittyä ja syrjäyttää arabishakkia Länsi-Euroopassa jo keskiajalla, mutta Venäjällä arabishakkia pelattiin aina Pietari Suuren aikoihin saakka.
Shakkipelin teorian kehitys
muokkaa
FIDE on vahvistanut virallisiksi nappuloiksi hänen mukaansa nimetyt shakkinappulat.
Algebrallisen merkintätavan kehittäjä Philipp Stamma oli kahvilan vakioasiakas. Kuvan näkymä on kadun eteläpäästä.
Shakki saattoi keskiajan Euroopassa olla levinneempi kuin milloinkaan muulloin, mutta pelitaito jäi kauaksi jälkeen arabialaisten tasosta.
1400-luvun loppupuolelle ajoitettu Göttinger Handschrift lienee ensimmäinen kirja, jossa shakkipeli on esitetty uusin säännöin. Göttinger Handschrift -oppaan esittelemät uuden shakin säännöt lähestyivät jo nykyshakkia, mutta sisälsivät vielä joitakin eroavuuksia. Säännöt sallivat esimerkiksi kuninkaan hypyn, josta nykyshakin linnoituksen katsotaan olevan jäänteenä. ”Göttingerin” avauksessa, samoin kuin Lucenalla, on peräkkäin Th1-f1 ja hyppy Ke1-g1, jotka yhdistämällä päästään nykyisten sääntöjen mukaiseen linnoitukseen. On ilmeistä, että linnoitus syntyi Italiassa 1500-luvun puoliväliin mennessä.
Espanjalainen Lucena painatti pienen shakkikirjan 1495–97, josta myös varmentuu uusien sääntöjen olemassaolo. Lucena antoi kirjassaan myös yleisempiä peliohjeita: ”Pelin aikana älä juo viiniä, juo vettä. On edullista, että vastustaja on hyvin syönyt ja juonut. Pelaa vain pienestä panoksesta, ettei sen ajatteleminen häiritse.”
Espanjalainen Ruy Lopez de Segura, pappi ja shakkimies julkaisi 1561 ensimmäisen 314 sivun shakin suurteoksen. Suurimman tilan veivät kuitenkin ajalle tyypilliset kirjojen mietelauseet ja paljon tilaa vievä siirtojen sanallinen kuvaus. Lopez antaa kirjassaan 36 yleistä ohjetta ja 17 ”pelin lakia”.
Avausten analysoinnissa Lopez on uudisraivaaja. Hän käsittelee 58 avausta, joista 24 on ”espanjalaista” ja vain kaksi d4-avausta. Hän keksi kuningasgambiitin (nykynimitys) sekä 16 avausta, joita ei nähnyt kovin lupaavina, koska niitä tehostava linnoitus ei kuulunut Lopezin siirtosääntöihin. Lopez ei antanut itse avauksille mitään nimiä. Nimi ”Espanjalainen” (Englanniksi ”Ruy Lopez”) annettiin avauksille myöhemmin.
Kuningasta ei saa tuoda peliin ennekuin daamit on vaihdettu. Lähettiparin voimaa korostetaan. Kaksi sotilasta voidaan vaihtaa lähettiin tai ratsuun vain, jos on laskettavissa selvä etu. Eristetyistä kaksoissotilaista varoitetaan. Upseereita ei saa keskittää yhdelle puolelle lautaa, niiden yhteistoimintaa on pidettävä silmällä; hyökkäys ja puolustus eivät ole erillistä toimintaa, vaan niveltyvät toisiinsa.
Hän käsittelee myös muutamia loppupelitapauksia, muun muassa oppositioasetelma K+s ja K on jo huomioitu.
Lopez oli Roomassa tammikuussa 1560 juhlijoitten joukossa paavi Pius IV:n virkaanastujaisissa. Myös shakin kannalta matka oli antoisa. Hän tutustui Damianon shakkioppaaseen, joka oli painettu vuonna 1512 ja sai tilaisuuden pelata myös shakkia italialaisten pelaajien kanssa. Vastustajina oli muun muassa eräs pelaaja, jota Lopez kutsuu nimellä ”Rooman poika”. Vastauksesta 2…f6 hän syyttää Damianoa, että mokomasta on tuloksena vain mitätön ”gambito” eli jalkakoukkuleikki. Tästä lausahduksesta gambiitti tuli shakkikieleen.
Lopezin Roomassa vuonna 1560 kukistama ”poikanen” Leonardo da Curro, lainopin tutkija, lisänimeltään Il Puttino, ”Pätkä”, oli kehittynyt ammattipelaajaksi. Kun hän vuonna 1574 matkusti hakemaan revanssia Madridiin, hänellä oli seuranaan toinen ”korkeasta perheestä” lähtöisin oleva ammattipelaaja Paolo Boi. Hän oli fyysisesti Puttinon epäpari, sillä hän oli isokokoinen mies.
Filip II:n hovissa käyty ja itse kuninkaankin seuraama ottelu oli shakin ensimmäinen ”tapahtuma”. Lopezille ja Espanjan toiseksi parhaalle pelaajalle kävi kalpaten. Italialaiset hyödynsivät Lopezin avauksia ja kokeilivat uusia. Aikakirjoihin jäi muun muassa ”sisilialainen avaus”, jota joku Sisiliasta tullut pelaaja oli kokeillut. Italialaisia ei kuitenkaan kiinnostanut Lopezin syvällisemmät ideat keskustan muodostamisen ja puolustamisen systematisoinnista. He pyrkivät nopeaan kuningashyökkäykseen, uhrasivat ja sommittelivat. Taktiset temput olivat tärkeitä oppia ja siinä he olivat uranuurtajia.
Tunnetusta muusikkosuvusta ja itsekin myös merkittävän muusikkouran luonut nuori Philidor oppi shakkipelin katselemalla hovikappelissa muusikkojen tauoillaan pelaamia pelejä. Kerran hän pääsi sattumalta myös pelaamaan, kun muita pelikavereita ei paikalla ollut, osoitti taitonsa ja pian hän yleni myös hovikappelin ykköspelaajaksi.
Kuoripojille säädetyn eroamisiän 14 v täytettyään hän joutui eroamaan hovikappelista, elätti sitten itseään nuotteja kopioimalla ja joutui taas sattumalta Régence-kahvilan kuvioihin. Legal ihastui ilmeiseen shakkikykyyn ja niin Philidor sai itselleen aikansa parasta shakkiopetusta.
Pelaajaura vei monien sattumien kautta Lontooseen. Varsinainen sensaatio oli, kun Philidor voitti Slaugher´sissa todellisena ykköspelaajana pidetyn syyrialaisen Stamman 10 pelin ottelussa 8-2 ja toinen Stamman pisteistä tuli tasapelistä.
Philidor kirjoitti shakista vain yhden kirjan, jonka nimi oli lyhyesti ja ytimekkäästi "Analyse du jeu des Échecs" eli ”Shakkipelin analyysi”. Hän toi shakkipelin käsittelyyn menetelmänä aiemmin tuntemattoman analyysin. Lopezin kirjan ranskankieliset painokset ja Grecon pelikokoelmat olivat perusta, jolle Philidor rakensi oman teoriansa. Järjestelmähakuisena ajattelijana hän pitäytyi Lopeziin, jota vasta Philidorin sanotaan syvällisesti ymmärtäneen.
Philidorin suuri oivallus oli, että sotilasasemat ovat ne puitteet, joihin pelinviennin tulee tukeutua. Oleellista on voimakkaan sotilaskeskustan luominen. Upseeripeli on alisteista sotilasasemille. Tämä kaikki oli päinvastoin kuin italialaisen koulukunnan opeissa. Hän käsitteli keskipelitaktiikkaa laajemmin kuin avauksia ja on loppupelien systemaattisen tutkimisen edelläkävijöitä. Hän näki pelin kokonaisuutena ja pyrki etsimään peliasemien kauaskantoisia tunnusmerkkejä. Lopezin ja italialaisten jälkeen Philidor oli seuraava shakin suuri kehittäjä.
Philidoria pidettiin oman aikakautensa parhaana shakin pelaajana.
Shakkipelin sääntöjen vakiintuminen
muokkaaLopez paheksuu italialaisten tapaa siirrellä tornia ja kuningasta yhtä aikaa, koska ehdoton sääntö on, että vain yhtä nappulaa saa siirtää kerrallaan. Italialaiset kuitenkin kehittivät siitä edelleen niin sanotun vapaan linnoituksen. Siinä kuningas ja torni saivat vaihtaa paikkaa, tai torni sai siirtyä kuninkaan viereen ja kuningas sai hypätä sen yli mihin tahansa vapaaseen ruutuun. Käytännössä nykymuotoinen linnoitus hyväksyttiin kaikkialla muualla paitsi Italiassa 1600-luvun lopulla. Italiassa luovuttiin vapaasta linnoituksesta vasta 1800-luvulla.
Ohestalyönti oli jo Lucenalla, mutta siirron alkuperä on tuntematon. Ohestalyönti oli aluksi kiistanalainen. Espanjalaiset käyttivät sitä, mutta italialaiset, muun muassa Damiano kielsivät sen. Siirto vakiintui yleiseksi käytännöksi vasta 1800-luvulla.
Sotilaan korotussäännöt ovat olleet kirjavia. Korotukselle asetettiin monenlaisia rajoituksia. Korotus sallittiin esimerkiksi vain laudalta lyödyn nappulan tilalle. 1700-luvun lopulla Ranskassa ja Englannissa otettiin käyttöön vapaavalintainen korotus, jonka sai tehdä tai olla tekemättä, oli upseereita lyöty laudalta tai ei. Tämä sääntö yleistyi nopeasti, mutta vielä niin myöhään kuin Bilguerin käsikirjassa vuonna 1843 oli rajoitus, että korotuksen sai tehdä vain laudalta lyödyn upseerin tilalle.
Persialaiset sanat ”shah mat” merkitsivät lähinnä ”kuningas on uuvutettu, voimaton”. Arabit kuulivat sen oman kielensä mukaisesti ”al-shah mata” eli ”kuningas on kuollut”. Tästä lainautui myöhemmin eri kieliin ”mattia” vastaava sana. Suomen kielen sana ”matti” on lyhenne pidemmästä muodosta ”shakkimatti”.
Pattiaseman katsominen tasapeliksi yleistyi mannermaalla nopeasti, mutta Englannissa säilyi aina 1800-luvun alkuun tapa, että pattiutunut pelaaja katsottiin pelin voittajaksi.
Venäjällä oli pelattu arabisääntöistä shakkia jo 700-luvulta lähtien ja perinne jatkui aina Pietari Suuren aikoihin saakka. Kesti vuoteen 1824 asti ennen kuin ensimmäinen merkittävä oppikirja ilmestyi. A. Petrovin (1794-1867) Pietarissa julkaisema nelisensataasivuinen kirja sisälsi Philidorin käännöksen, Allgaierin taulukoita ja Petrovin omia analyysejä. Eräs hänen Varsovassa pelaamansa peli toistetaan ansaitusti ”kuolemattomien pelien kokoelmassa”.
1800-luvun alussa shakkielämä vilkastui myös Berliinissä. Merkittävä vaikuttaja oli käänteentekevän avauskirjan julkaisu, jonka idean isänä oli P. R. von Bilguer (1815-1840).
Rabbi Aron Alexandre mainitaan usein vain Kemplen shakkiautomaatin pelaajana, mutta hänen ansiokseen on luettava myös vuonna 1837 julkaistu, taulukoitu avauskirja ”Ensyklopédie des échecs”, jonka von Bilguer otti 1843 ilmestyneen oman teoksensa ”Handbuch des Schachspiels” malliksi. Tämä 422-sivuinen kirja sisältää 376 avausvarianttia taulukoituina kriittisin kommentein, pelin säännöt, yleistä teoriaa, pelejä ja 124 sivua lopputeoriaa.
Pelin avaaminen e4:llä oli edelleen tutkituinta ja suosituinta. D-gambiittia oli 58 varianttia. Avaus 1.e4 c5 oli ”ranskalaisen pelin” alalajina, 20 varianttia; varustettuna huomautuksella, että italialaiset tuntevat avauksen nimellä ”il giuco siciliano”. ”Bilguer” tai ”shakkiraamattu”, Suomessakin vanhan polven hyvin tuntema teos, säilyi niin aktiivipelaajien kuin tutkijoidenkin perusteoksena pitkälle 1900-luvulle. Sen siirtosäännöt yhtenäistivät käytännön ja kävivät virallisista säännöistä aina FIDE:n perustamisen saakka.
Nykyiset siirtosäännöt ovat samat kuin ”Bilguerin” ensipainoksessa vai tasapelisääntöjä on myöhemmin tarkistettu. Miettimisajat ja muut pykälät ovat sen sijaan muuttuneet moneen kertaan.
Shakkipelin merkintätapojen kehitys
muokkaaSyyrialainen Stamma oli Lontoon St. Martin's Lane -kadun "Slaughter's Coffee House" shakkikahvilan säännöllinen asiakas ja Englannin paras pelaaja, joten hänen murskahäviönsä Philidorille oli englantilaisille järkytys. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen ainoa ”ansionsa”, vaan hän kunnostautui shakin algebrallisen merkintätavan kehittäjänä.
Stamma sovelsi kirjoissaan arabien mansuba -kuvioiden selityksissä käyttämää kirjain- ja numeromerkintätapaa. Moses Hirschell paransi myöhemmin tätä merkintätapaa, ja julkaisi kokoelman Grecon ja Stamman pelejä ”kokonaan uudella menetelmällä pelaajien helpottamiseksi”. Hän keksi muun muassa tavat 0-0 ja 0-0-0 -linnoitusten merkitsemiseksi.
Algebrallinen merkintätapa yleistyi voimakkaasti Keski-Euroopassa. Philidorin kirjallisuuden voimakas vaikutus piti yllä siirtojen sanallista kuvausta, jota eri tavoin lyhentäen päädyttiin lopulta dekriptiiviseen kuvaustapaan. Tätä käytettiin hyvin pitkään englannin- ja espanjankielisissä maissa.
Vuoden 1980 alusta alkaen on ollut voimassa FIDE:n päätös, jossa se hyväksyy turnauksissaan ja kilpailuissaan vain algebrallisen merkintätavan ja suosittaa, että sitä käytetään jatkossa myös shakkikirjallisuudessa.
Shakinpelaajien järjestäytymisen kehitys
muokkaaKeskiajalla muu Eurooppa Italian ulkopuolella oli shakin takamaata. Englannissa ja Ranskassa peli oli edelleen 1600-luvulla hovien suosima, mutta se oli väistymässä korttipelien ja muun viihteen tieltä.
1700-luvulla Lontoossa ja Pariisissa tapahtui kahvilakulttuurin nousu. Lähes kaikissa kahviloissa pelattiin shakkia. Kaksi oli ylinnä muiden: Pariisin Café de la Régence ja Lontoon Slaugher´s Coffee House, ”maailman shakin päämajat” 1700-luvulla. Monsieur de Kemur, sire de Legal oli Régencen johtava pelaaja. Vain yksi hänen peleistään vuodelta 1750 on säilynyt jälkipolville, mutta se on sitäkin kuuluisampi ”Legalin matin” ansiosta: 1. e4 e5 2. Lc4 d6 3. Rf3 Lg4 4. Rc3 g6 5. Rxe5 Lxd1 6. Lxf7+ Ke7 7. Rd5 matti.
Ranska ja Englanti pysyivät vielä 1800-luvun alun ajan johtavina shakkimaina. London Chess Club ja Edinburgh Chess Club kävivät viiden pelin ja neljä vuotta kestäneen, vuonna 1828 päättyneen kirjeottelun, jonka Lontoo niukasti hävisi. Muistoksi tästä ottelusta jäi ”skotlantilainen avaus”. St George’s Club sai puolestaan kirjepelihaasteen Pariisista, jonka Pariisi voitti 2-0. Tästä ottelusta jäi muistoksi ”ranskalainen puolustus”.
Englannissa shakin huipulle nousi Howard Staunton (1810-1874) ja Ranskassa ykköspelaajaksi oli noussut de Saint Amant, viinikauppias, joka voitti eräällä Lontoon matkallaan Stauntonin. Uusintaottelu toimeenpantiin Renégence-kahvilassa 21 pelin otteluna. Staunton voitti +11, -6, =4. Shakkihegemonia oli siirtynyt Englannille ja riemu oli rajaton. Teoreetikkona ja pelaajana Stautonilla oli omaperäisiä asemallisia ideoita, jotka ennakoivat jo modernia shakkia. Hän harrasti ”sisilialaista”, d4-avauksia ja kehitti c4-avausta, jota hänen jälkeensä on kutsuttu ”englantilaiseksi avaukseksi”.
Valovoimaisimmaksi shakkimieheksi nousi Adolf Anderssen (1818-1879). Hän tuli aluksi tunnetuksi 24-vuotiaana julkaisemansa tehtäväkirjan ansiosta. Määrätietoinen työskentely shakin parissa ja muutamat opintomatkat Berliiniin vahvistivat tasoa harvoissa kilpailuissa. Kun Lontoosta tuli kutsu ensimmäiseen kansainväliseen turnaukseen, Anderssen oli halukas lähtemään. Turnaus oli hänen häikäisevä läpimurtonsa ja nousu kansainväliseen kuuluisuuteen.
Vuosisadan alussa Saksa ja Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan olivat kehittymässä uudeksi ”shakin valtakunnaksi”. Venäjällä shakin suosio levisi aluksi älymystön keskudessa. Tolstoi ja muut suuret nimet olivat tunnetusti shakin harrastajia. Pietarilaisesta Dominik-kahvilasta tuli eräänlainen Pariisin Régencen vastine.
Fédération Internationale des Échecs eli Maailman shakkiliitto FIDE perustettiin Pariisissa 24. heinäkuuta 1924. FIDEllä ei ollut alkuaikoinaan juurikaan vaikutusvaltaa, koska Neuvostoliitto katsoi shakin ja politiikan olevan vahvasti kytköksissä toisiinsa, eikä siksi liittynyt sen jäseneksi. Suuri muutos tapahtui, kun shakin maailmanmestari Aleksandr Alehin kuoli vuonna 1946. FIDE organisoi tällöin turnauksen, jonka piti selvittää kuka olisi seuraava shakin maailmanmestari. Neuvostoliitto liittyi tällöin FIDEn jäseneksi osallistuakseen tähän turnaukseen. Turnaus järjestettiin vuonna 1948, ja sen voitti Mihail Botvinnik.
Suomessa shakkia on pelattu yli 150 vuotta ja kansainvälisiä kontakteja shakkiseuroilla on ollut heti alusta lähtien. Pietarissa vierailevat huippupelaajat poikkesivat silloin tällöin matkansa varrella myös Turussa, Helsingissä ja Viipurissa, antaen simultaaniesityksiä ja tuoden uusia virikkeitä. Helsingin Shakkiklubi (HSK perustettu 1886) on vanhin yhtäjaksoisesti toiminut suomalainen shakkikerho, jonka perustajajäsenet olivat käynnistämässä koko myös maan shakkitoimintaa.
Shakkipeliä pelaavien koneiden kehitys
muokkaa
1700-luvulla kekseliäisyys kukoisti ja utopistit haaveilivat robottien aikakaudesta. Tuon ajan merkillisin teknisen taituruuden tuote oli niin sanottu androidi, luonnollisen kokoinen nukke, joka soitti huilua.
Wieniläinen hoviherra ja keksijä von Kempelen eli ajan hengessä ja esitteli onnistuneesti shakkia pelaavan robotin Maria Teresan hovissa vuonna 1770. Laatikkomaisen pöydän edessä istui turkkilaiseksi puettu nukke, pöydällä oli shakkilauta ja nappulat.
Hämmästyneet kokeilijat saivat tuntea turkkilaisen paremmakseen. Suurin laitteen ongelma oli löytää hyvä ja riittävän pieni pelaaja, joka mahtui 110x75x65 senttimetrin kokoisen laatikkopöydän sisään. Ennen peliä laatikon ovia availemalla tuli näkyviin vain paljon rattaita ja vipuja, mikä aikaansaatiin taidokkaasti suunnitelluilla peiliasennuksilla. Kun pelin lopuksi nuken vaatteet riisuttiin, alta paljastui vain joukko vipuja.
”Turkkilainen”, kuten automaattia nimitettiin, oli aikansa sensaatio. Laite kiersi ympäri Eurooppaa esiintymässä. Siitä puhuttiin ja kirjoitettiin paljon. Muuan professori todisteli tieteellisessä aikakauslehdessä, ettei shakkia pelaava kone ole mahdollinen – sen sisällä täytyy olla ihminen, kaiketi jalaton invalidi. Vaikka laite olikin vain taitavasti suunniteltu sirkustemppuväline, se esitti kuitenkin uskottavasti idean shakkia pelaavasta koneesta.
Neuvostoliitossa rakennettiin 1960-luvun alussa Kaissa-niminen shakkiohjelma joka sittemmin voitti tietokoneshakin maailmanmestaruuden. Ensimmäinen kansainvälinen tietokoneshakkiottelu pidettiin vuonna 1967. Tuolloin Kaissa pelasi amerikkalaista shakkiohjelmaa vastaan voittaen tämän 3-1.
IBM:n kehittämä shakkitietokone Deep Blue oli ensimmäinen shakkitietokone, joka voitti normaalipituisilla turnauspeliajoilla pelatun virallisen ottelupelin hallitsevaa maailmanmestaria Garri Kasparovia vastaan 10. helmikuuta 1996.
Tänä päivänä kotikoneissa ja internetissä toimivat shakkiohjelmat ovat jo arkipäivää.
Shakkipeli ja taide
muokkaaCaissa, shakin muusa, näki päivänvalon vuonna 1772, jolloin orientialisti Sir William Jones julkaisi ”Poems”-kokoelmansa. Caissa on metsän neito, jonka hurmaamista varten Euphron-jumalan piti opettaa Mars-jumalalle ajatuspeli, jota hän kutsui neidon nimestä johtaen Cassa-peliksi. Tästä runoilija sanoo kehittyneen myös shakkipelin nimen (Chess). Joskus Caissaa näkee kutsuttavan myös ”shakin jumalattareksi”, mutta jumalten kastiin Caissa ei tässä runossakaan kuulunut, vaan oli dryadi, haltijatar, joten muusa lienee siten hänelle sopivampi arvonimi.
Shakkipeli on innoittanut myös monia kuvataiteilijoita. Charles Bargue (1826/1827–1883) oli ranskalainen taidemaalari ja litograafikko, jonka eräs uran kohokohta oli maalaus Shakinpelaajat (1882, 28,6×43,8 cm). Meissoniermainen maalaus shakin pelaamisen psykologisesta jännitteestä kuvaa neljää rokokoovaatteisiin pukeutunutta miestä, joista yksi on juuri tekemässä siirtoa, joka lopettaa pelin.