Vaihtoehtoista politiikkaa

Suomessa 1990-luvulla nousseen kansalaisaktivismin uuden aallon myötä poliittinen osallistuminen alkoi saada uusia muotoja. Mediaa osattiin käyttää hyväksi uudella tavalla. Sen avulla saatiin näkyvyyttä, värvättiin uusia jäseniä ja herätettiin keskustelua. Yksityisomaisuutta ei enää kunnioitettu. Turkistarhaiskuissa tuotettiin tarkoituksellisesti aineellista vahinkoa esimerkiksi kiinteistöille tai turkeille. Eläinaktivistit nousivat yleiseen tietoisuuteen vuoden 1995 keväällä tehtyjen turkistarhaiskujen myötä. Alettiin puhua ”kettutytöistä” ja aktivismista tuli osa yhteiskunnallista keskustelua. Liikkeiden radikalisoitumisen keskiössä olivat eläinaktivistit, mutta myös ympäristöliike sai näkyvyyttä. (Juppi, Peltokoski & Pyykkönen 2003, 5; Ruostesaari 2001, 18.)

Keskusteluun on tullut ”uusi kansalaisuus” käsite (ks. Termonen 2003, 237- 238). Tällä viittaan siihen, että jotkut yksilöt kokevat demokratian mahdollistamat vaikuttamisen keinot (esim. äänestämisen) riittämättöminä ja haluavat vaikuttaa muilla keinoin. On puhuttu parlamentaarisen politiikan kriisistä, ja siitä etteivät kansalaiset kykene identifioitumaan vallitseviin vaikuttamisen keinoihin. Näistä parlamentaarisen vaikuttamisen ulkopuolelle jäävistä on puhuttu passiivisina ja jopa välinpitämättöminä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse välttämättä tarkoittaa poliittisen toiminnan ulkopuolelle jäämistä, vaan se voi merkitä kansalaisuuden toteuttamista toisin keinoin. (Termonen 2003, 237.) Tätä edustuksellisen demokratian ulkopuolella tapahtuvaa kulutus- ja elämäntapa politikointia on kutsuttu uudeksi politiikaksi. Uusi politiikka on merkinnyt uusien poliittisten kysymysten ja ideologioiden nousua julkisuuteen. Toiminnassa ovat korostuneet henkilökohtaisuus, aktiivinen kansalaisuus, osallistuminen ja itsensä toteuttaminen. ( Lundbom & Rinne 2003, 182). Politiikkaa ryhdyttiin tekemään aiemmin epäpoliittisiksi miellettyjen keinojen kautta. Keskiössä olivat oma keho, elämäntapa ja arjen valinnat. (Konttinen ja Peltokoski 2004.) Tässä luvussa tarkastelen kansalaisaktivismia ja elämäntapavaikuttamista julkisen sosiologian kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, millaisia vaikuttamisen keinoja aktivismi ja elämäntapavaikuttaminen tarjoavat? Miten aktivismi on julkista sosiologiaa? Millainen yhteiskunnallinen toimija aktivisti on?

Vaikuttamista ja radikalismia

Radikaaliliikehdintä on luokiteltu vastakulttuuriksi, joka pyrkii saamaan aikaan muutoksen nykyisissä olosuhteissa. ( Lundbom & Rinne 2003, 182). Aktivistit ovat kriittisiä vallitsevaa parlamentaarista järjestelmää kohtaan. He katsovat, ettei vallitseva järjestelmä mahdollista kansalaisten intressien huomioimista, vaan valta on siirtynyt kansalta markkinoille. Tavoitteena oli vallitsevan yhteiskunnan muuttaminen ja vallanottaminen omiin käsiin. Keskeisiä olivat henkilökohtainen autonomia ja toimintavelvollisuus. Vaikka elämäntavalla vaikuttaminen on kuulunut radikaaliin yhteiskunnalliseen protestointiin lähes aina, se ei ole koskaan aikaisemmin ympäristöliikehdinnän historiassa ollut yhtä keskeisessä asemassa kuin 1990-luvulla. (Konttinen & Peltokoski 2004, 103–106, 155, 115–116,160,171.)

Aktivismin uusi aalto sai alkunsa jo olemassa olevien liikkeiden ja verkostojen sisällä. Taustalla olivat kasvava tyytymättömyys olemassa olevien liikkeiden toimintaan ja halu etsiä uusia toimintatapoja ja kysymyksenasetteluja. Vanhojen liikkeiden toiminta koettiin byrokraattisena ja hierarkkisena eikä niiden katsottu mahdollistavan uudenlaista kysymyksenasettelua. Keskeistä oli kokemus vanhojen liikkeiden kyvyttömyydestä tarjota omaehtoisia vaikuttamisen mahdollisuuksia. Uusille liikkeille onkin ominaista että vaikutteita on tullut myös vanhojen liikkeiden ulkopuolelta.(Konttinen & Peltokoski 2004, 19–21, 155, 160.)

Uusien liikkeiden toiminnan katsotaan perustuvan henkilökohtaisesti koettujen, mutta yhteisölliseen elämään vaikuttavien epäkohtien esiin nostamiseen. Kyse on tietynlaisesta alhaalta ylös vaikuttamisesta. Liike vahvistaa jäsentensä elämäntapaa, ja toimii sen hallinnan välineenä. Jotta liike pysyisi toimintakykyisenä, sen on kyettävä reagoimaan ympäristönsä muutoksiin. Vallitseva tilanne vaikuttaa siihen, miten siinnä toimitaan. Ympäristö ja siinnä tapahtuva toiminta siis muokkaavat toisiaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Yhteiskunnalliset protestit eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat reaktioita vallitsevaan tilanteeseen ja siinnä nähtyihin ongelmiin. Määrittämällä oman tavoitteensa ja toiminta tapansa liike määrittää myös suhdettaan muihin toimijoihin. (Lundbom & Rinne 2003, 184–187, 196.) Kiinnostavaa onkin pohtia sitä, millaiseksi kansalaisjärjestöjen ja valtion suhde muotoutuu. Millaisina toimijoina aktivistit nähdään. Voiko valtion ja aktivistien välille syntyä rakentavaa yhteistyötä, ja mitkä ovat tämän yhteistyön edellytykset.

Osallistuminen

Vaikka poliittinen osallistuminen on muuttunut, kansalaisten poliittinen toiminta määrittyy silti suhteessa politiikan vallitseviin instituutioihin. Tämänkaltainen politiikan harjoittaminen liittyy ajatukseen, jonka mukaan poliittinen elämä koostuu säännellyistä konflikteista. Säännellyn konfliktin ajatuksen mukaan ristiriidat hoidetaan poliittisen järjestelmän sääntöjen mukaan, ja hyväksyttäviksi toimijoiksi katsotaan vain politiikan perinteiset instituutiot, rekisteröityneet yhdistykset ja viralliset järjestöt. Keskeiseksi vaikuttamisen keinoksi on perinteisesti nähty äänestäminen. Äänestämällä ei kuitenkaan voi vaikuttaa puolueiden toimintalinjoihin tai tavoitteisiin. Aktiivista kansalaisuutta korostaneet liikkeet ovatkin kritisoineet vallitsevaa rajoitettua osallistumiskulttuuria. Turkistarhaiskut ja muu kansalaistottelemattomuus ovat lain mukaan rikoksia, aktivistien näkökulmasta kyse oli kuitenkin uudesta tavasta harjoittaa politiikkaa. (Lundbom & Rinne 2003,188, 190, 193).

Vaihtoehtoisen vaikuttamisen keinot haastavat olemassa olevat demokratian muodot. Lisäksi vaihtoehtoiset vaikuttamisen keinot nostavat esiin kysymyksen tasa-arvosta, osallistumisesta, ja kansalaisten mahdollisuuksista tulla kuulluksi päätöksenteossa. Olennaisinta on valtion roolin ja vallan kyseenalaistaminen. Kansalaisaktivismin yhtenä tehtävänä on pidetty kansalaisten mielipiteen julkituomista. Vaikuttaakseen on kuitenkin tunnettava pelin säännöt. Keskeinen onkin kysymys siitä, kuinka hyvin vallitseva demokratia tavoittaa monimutkaisen ja moniäänisen yhteiskunnan. ( Newman 2001, 127–128.) Julkisen sosiologian kannalta aktivismin keskeisenä tehtävänä voidaan pitää juuri kansalaisten äänen esiin tuomista, sekä uusien vaikutusmahdollisuuksien –ja kanavien luomista.

Toimijuus

Toimijuuden rakentuminen on jatkuva prosessi, eikä se kiinnity tiettyyn toimintaan tai tilanteeseen. Toimijuus rakentuu kaikessa vuorovaikutuksessa kokouksista suoraan toimintaan. Aktivistit korostavat toiminnassaan omaehtoisuutta, tietynlaista tee-se-itse mentaliteettia. Omaehtoisuus tarkoittaa vaihtoehtotilanteiden ja asetelmien rakentamista ja kieltäytymistä annetuista vaikuttamisen keinoista. Kyse on tietynlaisesta itsenäisyyden ja riippumattomuuden rakentamisesta suhteessa vallitseviin valtarakenteisiin. Keskeistä on suora toiminta, joka ei automaattisesti tarkoita laittomien keinojen käyttöä, vaan pikemminkin toiminnan suoruutta, valmiiden kanavien ohittamista.( Termonen 2003, 204, 244, 248, 251.)

Aktivistien toimijuus rakentuu paitsi heidän keskinäisessä toiminnassaan, kuten kokouksissa, myös suhteessa muihin toimijoihin. Aktivistien keskinäisessä toiminnassa rakentuu heidän kollektiivinen identiteettinsä. Kollektiivinen identiteetti viittaa yksilön ryhmäjäsenyydestä juontuvaan identiteettiin. Tämä identiteetti syntyy sosiaalisissa prosesseissa erontekojen kautta. Yksilö tunnistaa itsensä osaksi ryhmää, ja tulee tietoiseksi toisten ryhmien olemassaolosta. Näihin erontekoihin liittyy emootiot. Omaan ryhmään liitetään positiivinen arvo, kun taas ulkoryhmään liitetään negatiivinen arvo. Myös arvot ovat tärkeitä kollektiivisen identiteetin muotoutumisessa. Koska mikään ryhmä ei ole olemassa yksin, vaan osan yhteiskuntaa, ryhmän on tärkeää tehdä ero oman ja toisten ryhmien välille. Näiden erontekojen kautta pyritään luomaan omalle ryhmälle ominaisia piirteitä erotukseksi muista. (Tajfel 1981, 255, 258.) Kollektiivinen identiteetti vaikuttaa myös siihen, millaisena aktivistit kokevat yhteiskunnallisen toimijuutensa. Tämä yhteiskunnallinen toimijuus rakentuu suhteessa muihin toimijoihin, vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Jatkossa olisikin tärkeää kiinnittää huomiota tähän aktivistien ja muiden toimijoiden väliseen kanssakäymiseen. Olennaista on kiinnittää huomiota myös niihin seikkoihin, jotka edesauttavat tai estävät vaihtoehtoisen vaikuttamisen muotoutumista. Koetaanko aktivistit uhkana, vai voivatko he saavuttaa tasavertaisen toimijan aseman? Tärkeää on huomioida myös se, millaisin keinoin vaihtoehtoista politiikkaa koetetaan tehdä. Vallitsevan järjestelmän kyseenalaistaminen ja haastaminen ovat paitsi välttämättömiä uuden luomiselle, myös riski ajautua marginaaliseksi toimijaksi. Aidot vaikuttamisen mahdollisuudet vaativat vastapuolen mielipiteen ja aseman huomioimista ja arvostamista.

Pohdintaa

Kun kansalaisaktivismia tarkastellaan julkisena sosiologiana, sen keskeinen tehtävä on kansalaisten äänen esiin tuominen ja uusien ja vaihtoehtoisten vaikuttamisen keinojen -ja kanavien rakentaminen. Aktivismin hienous ja samalla sen vaikeus on juuri sen kyvyssä haastaa vallitsevat demokratian muodot. Aktivistit vaativat todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia, eivätkä tyydy passiivisen sivustakatsoja kansalaisen osaan. Tällainen vallitsevan järjestelmän avoin kyseenalaistaminen luo helposti vastarintaa virallisen hallinnon taholta, ja synnyttää aktivisteille marginaalisen toimijan aseman. Tämä asema syntyy kuitenkin vuorovaikutuksessa aktivistien ja vallitsevan järjestelmän kanssa. Asemat eivät siis ole automaattisia, vaan ne neuvotellaan vuorovaikutuksessa olemassa oleviksi. Aidot yhteistyön mahdollisuudet vaativatkin molemminpuolista kunnioitusta, ja toisen tasavertaisen toimija-aseman hyväksymistä. Kiinnittämällä huomiota tähän vuorovaikutukseen, voidaan jatkossa kyetä luomaan rakentavampi ja hedelmällisempi yhteistyö eri toimijoiden välille.

Lähteet

Juppi, Pirita, Peltokoski, Jukka & Pyykkönen, Miikka (2003)(toim.)Liike-elämää. Vastakulttuurien radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä. SoPhi.

Konttinen, Esa & Peltokoski, Jukka (2004) Ympäristöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi 1990-luvulla. Jyväskylä. SoPhi.

Lundbom, Pia & Rinne, Jarmo (2003) Eläinaktivismi ja poliittinen osallisuus. Identiteettipolitiikkaa radikaaliliikkeessä. Teoksessa Juppi, Pirita, Peltokoski, Jukka & Pyykkönen, Miikka (toim.) Liike-elämää. Vastakulttuurien radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä. SoPhi. s. 181–210

Newman, Janet (2001). Modernicing Governance. New Labour, Policy and Society. Lontoo. Sage.

Ruostesaari, Ilkka (2001) Kansanliikkeet yhteiskunnallisina vallankäyttäjinä. Tiedepolitiikka 1/2001 s. 13–24

Tajfel, Henri (1981) Human Groups and Social Categories. Studies in social psychology. Cambridge university press. Cambridge, London, New York, New Rochelle, Melbourne, Sydney.

Termonen, Markus (2003) Vastarinnan subjekti ja diskursiivinen subjektituotanto. Teoksessa Juppi, Pirita, Peltokoski, Jukka & Pyykkönen, Miikka (toim.) Liike-elämää. Vastakulttuurien radikalismi vuosituhannen vaihteessa. Jyväskylä. Sophi. s. 237–265