Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Rooman valtakunta/Taiteet ja huvit

Ajajankso: 800 ennen ajanlaskumme alkua - 400 jälkeen ajanlaskun alun

Kilpailut

Roomalaiset kuten aiemmin kreikkalaisetkin, kilpailivat mielellään urheilulajeissa. Ludi tarkoitti julkisia otteluita, joita järjestettiin kansalaisten hyväksi ja viihdykkeeksi. Monia niistä järjestettiin roomalaisten uskonnollisten juhlien yhteydessä ja ne olivat myös osa valtiollisia rituaaleja. Varhaisimmat ludit olivat sirkuksessa järjestettyjä hevoskilpailuja. Pian lavastetusta metsästyksestä ja teatterista tuli osa järjestelyjä. Kisapäivät olivat vapaapäiviä, jolloin kauppaa ei voitu käydä.

Keisari Theodosius palkitsee voittajia laakeriseppeleellä

Sirkus

Antiikin Rooman kilpa-ajorata oli nimeltään Circus Maximus, joka sijaitsi Palatium ja Aventinus kukkuloiden välissä. Katsomoon mahtui yli 250 000 katsojaa. Paikkaa olivat huvien (ludi) järjestämiseen käyttäneet ensinnä Etruskikuninkaat. Vanhin puinen areena oli rakennettu myöhäisen tasavallan aikana. Ceasar laajensi areenaa vuoden 50 eaa kasvavan kansakunnan tarpeita vastaavaksi. Myöhemmin areenaa laajennettiin lisää. 140 yläkatsomon romahdus tappoi yli 1000 katsojaa, mikä on edelleen kuolettavin urheiluun liittyvä tapaturma. Flavius sukuun kuulunut keisari Domitianus (vallassa 81-96) rakensi jopa palatsinsa Palatium kukkulalle niin, että sieltä saattoi vaivattomasti seurata areenan tapahtumia. Katsomon paikat olivat ilmaisia köyhille, joilla ei keisarikaudella enää ollut paikkaa politiikassa eikä sodankäynnissä. Varakkaat saattoivat maksaa paremmista paikoista ja monet heistä käyttivät paljon rahaa vedonlyöntiin. Circus Maximuksen lisäksi Roomassa oli myös muita kilparatoja eli sirkuksia.

Circus Maximus, yllä Palatium ja alla Aventinus kukkulat.

Areenan tärkein tapahtuma olivat kilpa- eli valjakkoajot, jotka eivät alun alkaen olleet roomalainen keksintö, vaan todennäköisesti kreikkalaista alkuperää. Ne tunnettiin jo ammoisessa Mykeneessä, ja ne olivat olleet mukana myös Olympialaisten ohjelmassa. Roomalaisten valjakkoajajien ajotapa poikkesi kuitenkin kreikkalaisesta. Roomalaiset kuljettajat sitoivat ohjakset vyötärölleen, kun kreikkalaiset olivat pitäneet niitä käsissään. Koska ajaja ei pystynyt päästämään irti ohjaksista, hän saattoi raahautua valjakon perässä. Onnettomuuden varalta heillä olikin varusteenaan veitsi ja kypärä sekä muita suojavarusteita.

Valkoisten kuljettaja Massimo

Toinen merkittävä ero kreikkalaiseen oli, että ajajat itse huolimatta orjan asemastaan julistettiin voittajiksi. He saivat laakeriseppeleitä ja palkkioita. He saivat mainetta pelkästään selviytymällä, sillä ajajan elinodote ei ollut pitkä. Parhaimmista tuli suuria sankareita, kuten Scorpuksesta, joka voitti 2000 kilpailua ennen kuin hän kuoli törmäyksessä vasta 27-vuotiaana. Hevosistakin saattoi tulla kuuluisia, vaikka niidenkään elämä ei yleensä ollut pitkä. Roomalaiset pitivät tarkkaa kirjaa voittajahevoste suvusta, rodusta ja nimestä.

Punainen voittaja

Roomassa joukkueet eli tallit olivat merkkihenkilöiden tukemia ja palkkasivat taitavia kuskeja. Tallit maksoivat hyville kuskeilleen huomattavia korvauksia ja kilpailu huippuajajista oli kiivasta. Parhaat ajajat saattoivat ansaita satakertaisesti hyvään asianajajaan nähden. Suurten palkkioiden lisäksi luvassa oli mainetta ja kunniaa. Ajajien vaatteet edustivat kunkin joukkueen värejä, jotta ne saattoi erottaa jo kaukaa. Ajoissa kunkin joukkueen yhteensä enintää kolme kuljettajat saattoivat toimia yhdessä voiton varmistamiseksi. He saattoivat liittoutua vastustajaa vastaan ja pakottaa hänet pois keskiradalta, häiritä hänen keskittymistään tai aiheuttaa tälle onnettomuuden.

Joukkueet saivat intohimoisia kannattajia . Aluksi 70 eaa kannattajaryhmiä ja joukkueita (factio) oli kaksi punainen ja valkoinen, mutta keisarikaudella niitä tuli kaksi lisää (sininen ja vihreä). Kannattajat saattoivat olla järjettömän intohimoisia, sillä 77 eaa punaisten kannataja heittäytyi suosikkinsa hautajaisrovioon. Punainen joukkue oli omistettu sodanjumala Marsille, valkoiset länsituulen jumalalle (Zephyr eli Favonius), vihreät äiti maalle (Terra Mater eli Tellus) tai keväälle ja siniset taivaalle, merelle tai syksylle. Toisinaan kannattaryhmien välille syntyi levottomuuksia ja joskus yhteydenotot saivat jopa poliittista merkitystä. Ei ihme, että keisarit puuttuivat tilanteeseen, ja nimittivät virkailijoita valvomaan joukkueita.

Länsi-Rooman romahduksen jälkeen kilpa-ajojen suosio jatkui Bysantissa, jossa kisoja käytiin Konstanttinopolin Hippodroomilla, joka sijaitsi palatsialueella ja oli käytännössä roomalainen sirkus. Sinne mahtui 100 000 katsojaa. Perinteiset roomalaiset kannattajaryhmät jatkoivat suosiotaan ja alkoivat sekaantua poliittiseen päätöksentekoon senaatissa ja uskonnollisiin kiistoihin. Sirkuspuolueista olivat Bysantissa jäljellä enää siniset ja vihreät. 400-luvulla yleistyivät sirkusmellakat, joita saattoi olla kymmenittäin. Ne huipentuivat 532 Nika-kapinaan, jossa 30 000 - 50 000 henkeä menehtyi. Tapahtumien taustalla oli tyytymättömyys puolueiden kannattajien saamiin tuomioihin. Ryhmät menettivät merkitystä valjakkoajojen suosion vähentyessä 600-luvulla.

Areena

Amfiteatterit

Amfiteatterit olivat roomalaisia areenoja, joilla esitettiin yleensä gladiaattori- ja eläinotteluja. Yleensä esitykset olivat johtavien henkilöiden tarjoamia ja niihin oli vapaa pääsy. Ne olivat osa kansansuosion tavoittelun ja kansalaisten lepyttelyn välineitä. Istumapaikat määräytyivät yhteiskunnallisen aseman perusteella. Väkivaltaisia esityksiä ei kuitenkaan pidetty naisille sopivina, joten nämä joutuivat tyytymään huonompiin paikkoihin ylähyllyillä. Teatterin keskellä oli yleensä pyöreä tai soikea areena, jonka joka reunalla kastoma kohosi nousevati ylöspäin. Vanhin tunnettu amfiteatteri on löydetty Pompeijista (noin 80 eaa) ja tunnetuin ja suurin oli Flaviusten amfiteatteri eli Colosseum 1. vuosisadalta. Coloseumiin mahtui 50 000 katsojaa.

Amfiteattereilla saatettiin keskipäivällä toimeenpanna julmia ja näyttäviä kuolemantuomioita. Tällainen oli damnatio ad bestias eli tuomio pedoille, jossa tuomittu joutui petoeläimen raatelemaksi tai syömäksi. Vaihtoehtoisesti saatettiin lavastaa jokin onneton menneisyyden tai tarujen kuvaama tapahtuma. Taruja tulkittiin usein pilkalliseen sävyyn. Vaikka kuolemantuomiot esittivät kuvainnollisesti Rooman valtaa, yläluokka jäi harvoin katselemaan niitä, vaan lähti tällä välin kotiin syömään. Näiden teloitusten katselua pidettiinkin kaikesta huolimatta sivistymättömänä.

Eläimillä oli muutenkin tärkeä asema areenalla järjestetyissä esityksissä, ja niihin liittyvät esitykset sijoittuivat yleensä aamupäivään. Eräiden tietojen mukaan areenalla saatettiin 300-luvulla tappaa jopa 5000 eläintä yhden tapahtuman (ludi) aikana. Villien eläinten pyydystäjät, kuljettajat ja kauppiaat muodostivatkin oman ammattiryhmänsä. Eläimiin kuului ainakin haikaroita, norsuja, leijonia, leopardeja, tiikereitä, jäniksiä, sikoja, villisikoja, härkiä, karhuja, sarvikuonoja, buffaloita, winsenttejä (eli eurooppalaisia biisoneja), kameleja, krokotiileja ja strutseja. Muitakin erikoisia eläimiä on voitu käyttää. Eläimet saatettiin laittaa taistelemaan keskenään tai taistelioita (bestarii) vastaan. Tietoa on ainakin norsun ja härän välisestä taistelusta. Kaikki eläimet kuten leijonat ja sarvikuonot, eivät kuitenkaan olleet helppoja hallita. Koulutettuja eläimiä käytettiin myös kevyempiin viihdenumeroihin, joihin ei kuulunut tappamista. Eläimiä vastaan taistelivia koulutettuja taistelijoita kutsuttiin nimellä bestiarius. Metsästysnäytöksiin osallistuvia kutsuttiin puolestaan nimellä venator. Toisin kuin gladiaattorit, nämä taistelijat saattoivat kuulua yläluokkaan.

Gladiaattorit

Gladiaattorit (eli miekkamiehet) olivat näiden kansanhuvien esiintyjiä, joiden tehtävä oli taistella tuomittuja rikollisia tai toisia gladiaattoreja vastaan. Roomalaiset saattoivat omaksua taistelunäytökset etruskeilta, jotka olivat ehkä järjestäneet niitä hautajaisissaan. Vanhimmat tunnetut glaidaattorikoulut olivat kuitenkin Campanian alueelta. Ensimmäiset tunnetut esitykset järjestettiinkin puunilaissotiin liittyneiden sotilashautajaisten yhteydessä. Gladiaattoritaistelujen huippukausi oli 100-luvulta eaa - 200-luvulle jaa ja taisteluja järjestetiin 400-luvulle saakka.

Gladiaattoreita

Taistelut liittyivät olennaisesti keisariuteen, sillä hallitsijat pyrkivät pönkittämään asemaansa järjestämällä näitä taisteluja. Keisari Commodukselle (hallitsi 180-192 jaa) taistelut olivat pakkomielle ja hän esiintyi itsekin mielellään gladiaattorina. Keisareista myös Caligula, Titus, Lucius Verus, Caragalla, Geta ja Didius Julianus ilmeisesti esiintyivä taistelijoina, vaikka todellinen riski olikin mitätön. Ensimmäinen näytöksiin puuttunut oli keisari Konstantinius, joka määräsi 325 rangaistusvangit gladiaattorikoulujen sijasta työvoimapulasta kärsineisiin kivilouhoksiin. Vielä kristillisetkin keisarit järjestivät näitä taisteluja.

Gladiaattorin kohtalo ei usein ollutkaan vapaaehtoinen, sillä useimmat olivat orjia, tuomittuja rikollisia tai sotavankeja. Jonkun verran myös vapaita miehiä pestautui gladiaattoreiksi eri syistä. Taistelulaitosten ohessa toimivat gladiaattorikoulut olivat oikeasti rangaistuslaitoksia, jotka antoivat tuomituille mahdollisuuden kuolla kunniakkaasti häpeällisen teloituksen sijasta. Kouluun saattoi myös kirjautua vapaaehtoisesti, jolloin taistelusta oli luvassa palkkio. Kuuluisin gladiaattori lienee ollut Spartacus, joka johti gladiaattorien ja orjien kapinaa vuonna 73 eaa. Roomalainen yhteiskunta oli julma, sotainen ja säälimätön ja sellaisia olivat sen huvitkin.

Astyanax vs Kalendio

Gladiaattorikauppa oli koko valtakunnan laajuista ja keskushallinnon säätelemää. Rooman sotavoitot tarjosivat gladiaattoriareenoille valmiiksi koulutettua työvoimaa. Parhaimmat ja vahvimmat taistelijat lähetettiin Roomaan. Sotilaille gladiattoriuuden katsottiin olevan mahdollisuus palautta antautumalla menetetty kunnia. Köyhille gladiaattorius tarjosi säännöllistä ravintoa, asumuksen sekä pienen mahdollisuuden kuuluisuuteen ja varakkuuteen.

Gladius-miekka

Gladiaattorit saivat pitää voittorahansa ja saamansa lahjat. Keisari Tiberius (hallitsi 14-37 jaa) tarjosi eläkkeelle jääneelle gladiaattorille 100 000 sesteriusta paluusta areenalle. Keisari Nero (hallitsi 54-68) tarjosi suosikilleen voittoisalle sotapäällikölle sopivan asumuksen ja omaisuuden. Tasavaltalaiskauden poliitikko Marcus Antonius (83-30 eaa) korotti gladiaattoreita henkivartijoikseen. Kaikesta kurjuudestaan huolimatta gladiaattorit olivat esimerkki roomalaisesta taistelutahdosta taistellessaan ja kuollessan hyvin.

Aluksi taistelut jatkuivat aina kuolemaan asti, mutta myöhemmin armahduksen uskottiin olleen tavallisin päätös taistelulle. Eräiden arvioiden mukaan koulutetulla taistelijalla oli vain noin 10% riski joutua surmatuksi taistelussa. Sopimuksissa saatettiin määritellä gladiaattorikoululle maksettu korvaus "odottamattomista kuolemista". Erikoisuuksina mainittiin taistelut, joiden oli tarkoitus jatkua ilman armahdusta (sine missione). Kun gladiaattorien tarve alkoi ylittää tarjonnan, tällaiset kuolemaa tavoittelevat taistelut kiellettiin kokonaan, mikä ei suinkaan ollut epäsuosittu käsky, sillä sen tukena oli luonnollinen oikeuskäsitys. Keisarien Galiculan ja Claudiuksen päätökset olla säästämättä suosittuja gladiaattoreita eivät suinkaan kasvattaneet heidän suosiotaan.

Gladiaattoritaisteluja järjestettiin yleensä iltapäivällä. Monet taistelut pyrkivät jäljittelemään roomalaisten ja heidän kuuluisimpien vihollistensa kohtaamisia. Ne eivät kuitenkaan pyrkineet aitouteen, vaan näyttävyyteen. Oli suosittua asettaa vastakkain gladiaattoreja, joiden varustelu poikkesi toisistaan suuresti. Erikoistaisteluissa areena saatettiin täyttää vedellä ja käydä "meritaistelu" (naumachia). Useimmat gladiaattorit taistelivat vuosittain pari-kolme taistelua, mutta osa taistelijoista kuoli jo ensimmäisessä ottelussaan. Muuta onnekkaat taistelivat urallaan jopa 150 taistelua. Noin 15-20 minuuttia kestäneen taistelun päätteeksi voittajat saivat palmulehvän ja palkkion. Poikkeuksellisen hyvä taistelija saattoi saada palkkioksi laakeriseppeleen ja rahalahjoja ihailevalta väkijoukolta.

Esiintyvä taide

Roomalaisten suhde esitettyisiin taiteisiin, lähinnä taistelulajeihin, teatteriin ja tanssiin oli kaksijakoinen. Toisaalta he nauttivat esityksistä, mutta toisaalta kunnialliset ihmiset eivät esiintyneet julkisesti. Musiikki ja runonlausunta olivat kuitenkin sallittuja ja sivistyneitä esiintymismuotoja, joihin arvostetutkin ihmiset saattoivat osallistua. Niin musiikki, tanssi kuin teatterikin oli paljolti lainaa kreikkalaisilta.

Teatterinaamiot - tragedia ja komedia

Roomalainen teatteri

Roomalainen teatteri oli saanut runsaasti vaikutteita kreikkalaisesta perinteestä. Draamakirjailijat mielellään käänsiävät ja mukailivat kreikkalaisia näytelmiä. Roomalaiset pitivät komedioista ja heistä useimmat vakavammat näytelmät olivat turhan masentavia katseltaviksi.Uskonto vaikutti roomalaisiin esityksiin kreikkalaisia vähemmän. Useimmat näytelmät sijoittuivat kuitenkin kreikkaan ja näyttelijät käyttivät kreikkalaisia asuja ja naamioita.

Komedioiden lisäksi äänettömät elekielellä esitetyt miimit olivat suosittuja. Niissä tehtiin pilaa keskiluokasta ja suosituista taruista. Myöhemmin kehittyi kertojan selittämä, musiikilla ja tanssilla rytmitetty pantomiimi.

Näyttelijät kehittivät pukeutumistavan, joka kertoi katselijoille hahmoista jo ensi näkemältä. Purppurainen puku viittasi rikkaaseen mieheen ja keltainen naishahmoon. Keltainen tupsu viittasi jumalaan. Alunperin naistenkin rooleja esittivät miehet, mutta myöhemmin oli myös naisnäyttelijöitä. Puku oli yleensä kreikkalainen kitoni eli eräänlainen tunika, joka oli väritetty ja koristeltu esitetyn roolin mukaan. Roomalaisessa teatterissa olivat suosittuja tietyt kaavamaiset perushahmot, kuten tyhmä tai ovela orja, rakastunut nuorukainen, imartelija eli loinen, kerskaileva sotilas ja epäluuloinen isä.

Hunnutettu tanssijatar

Tanssi

Valtakunnan alkuvaiheessa esitettiin vain uskonnollisia tansseja, kuten etruskeilta periytyneesiin Lupercaliaan ja Ambarvalia juhliin liittyneitä menoja. Ensimmäisessä vähäpukeiset tanssijat tanssivat maalaistansseja ja jälkimmäinen oli vakava juhlakulkue peltojen ympäri. Etruskit olivatkin ilmeisesti suhtautuneet tanssimiseen roomalaisia vapautuneemmin. On mahdollista, että eri heimojen ja kansojen paikallisilla kansantansseilla oli vaikutusta roomalaiseen tanssiin.

Tanssi ja eleet olivat tärkeitä näyttelijäopinnoissa, sillä naamiot estivät ilmeet. Virallista esiintymistä ei pidetty roomalaisten arvolle sopivana, jolloin näyttämölle nousivat alaluokkien edustajat ja orjat. Epävirallisiin huvituksiin osallistuminen oli kuitenkin nuoruuden hupia.

Koomiseen teatteriin liittyi roomalaisten omaksuma kreikkalainen Cordax-tanssi. Tanssi koostui sekä liikkeistä, jotka kuka tahansa saattoi oppia, että eleistä, joita tulkitsemaan tarvittiin ammattitanssijoita. Varhaisessa kreikkalaisessa muodossa käytettiin rytmisoittimina sormisymbaaleja, mutta myöhemmin roomalaiskaudella kastanjeteista tuli suosittuja. Tanssiin liittyi myös lanteiden väristelyä, kuten nykyisiin latinalaisiin ja itämaisiin tansseihin. Tanssin piirteitä on säilynyt todennäköisesti eteläitalialaisessa tarantellassa, ranskalaisessa chalhutissa ja espanjalaisessa bolerossa.

Musiikki

Katusoittaja soitta aulosta

Roomalaista musiikista tiedetään vähemmän kuin antiikin kreikkalaisesta. Roomalaiset ihailivat kreikkalaista musiikkia. Heidän oma musiikkinsa oli lähinnä yksiäänistä ja sävelmät perustuivat monimutkaiseen moodi-sävelasteikkoon. Rytmi saattoi seurata sanoituksen luonnollista runollista rytmiä. Roomalaiset lainasivat kreikkalaisilta myös nuotituksen. Vaikka musiikki ei ollut alunperin roomalainen ilmaisumuoto, siitä nautittiin suuresti ja sitä käytettiin hautajaisissa, juhlissa, julkisissa tilaisuuksissa ja gladiaattori esityksissä. Lisäksi musiikilla oli paikkansa armeijassa. Roomalaiset pitivät musikaalisuutta oppineisuuden merkkinä. Musiikki kilpailut olivat tavallisia ja oli paljon amatöörimuusikkoja, kuten keisari Nero.

Roomalaisilla oli monenlaisia soittimia. Roomalainen tuuba oli suora pronssitorvi, cornu puolipyöreä pronssitorvi, aulos kaksipiippuinen oboe ja askaules säkkipilli. Lisäksi soitettiin huiluja ja panhuiluja. Lyyra oli varhainen harppu, luuttu kitaran edeltäjä ja kithara eräänlainen lyyra sekin. Kitharan soittajien katsottiin saaneen soitonlahjansa Apollo-jumalalta. Roomalaiset tunsivat myös urut, joiden hydraulis versio toimi vedellä. Rytmiä lyötiin saranoiduista puu ja metalli levyistä kootulla scabullumilla, jotka voitiin kiinnittää soittajan jalkaan. Sistrum oli egyptiläistä alkuperää oleva helistin, tympani patarumpu, ja lisäksi rytmiä tehostettiin kastanjetein, rummuin, kelloin, tampuriinein ja messinki lautasin. Osassa musiikkiesityksissä oli mukana valtavaa määrää soittimia kuten satoja puhaltimia. Kitharat saattoivat kasvaa vaunujen kokoisiksi.

Kuvataide

Taidemaalari työssään

Suurin osa varhaisesta roomalaisesta taiteesta on etruskivaikutteista. 200-luvulta lähtien kreikkalainen taide oli muodostunut suosituimmaksi ja monet roomalaisten käyttämistä taidemuodoista olivat kreikkalaisten luomia tai hiomia. Vaikutteita saatiin myös muilta niemimaan kansoilta ja egyptiläisiltä. Kyseessä oli siis eräänlainen taiteellinen yhteensulautuma, joka loi kokonaan uuden tyylin. Roomalaisten omien arvioiden mukaan kreikkalainen vaihe oli taiteen kultakautta ja heidän sille antama arvostus näkyi myös lukemattomissa kopioissa. Kreikkalaisen taiteen perinnettä opeteltiin nyt jo kadonneista kirjoista ja opettajilta. Monet roomalaistaitelijatkin tulivat kreikkalaisista maakunnista.

Maalaukset

Käsitys roomalaisesta maalaustaiteesta nojaa paljolti Pompeijin ja Herculeumin löytöihin. Näissä Vesuviuksen 79 eaa purkauksen peittämissä kaupungeissa maalaukset säilyivät, kun ne muualla tuhoutuivat. Tämä kuitenkin kertoo vain lyhyestä 200 vuoden jaksosta Rooman tuhatvuotisessa historiassa. Suurin osa seinämaalauksista oli tehty kuivamaalaustekniikalla (secco), mutta jonkun verran maalattiin myös märälle kalkkilaastille (fresco eli fresko). Mosaiikeista ja kirjoituksista on päätelty, että osa roomalaismaalauksista oli kreikkalaisten kopioita. Osa lienee myös maahanmuuttaneiden kreikkalaistaiteilijoiden teoksia.

Maalaukset kuvasivat eläimiä, arkielämää, muotokuvia, tarujen tapahtumia tai muita aikalaisia kiinnostaneita aiheita. Hellenstisellä kaudella ihailtiin maaseutua ja maalattiin maalaisaihieta kuten paimenia, laumoja, maalaistemppeleitä, vuoristoista maalaismaisemaa tai maaseutuasumuksia. Vuoden 200 eaa jälkeen pakanalliseen perinteeseen sekoittuneet kristilliset aiheet ovat säilyneet Rooman katakompien eli maalaisten hauta-alueiden seinillä.

Varokaa koiraa oli suosittu mosaiikkiaihe.

Mosaikki

Mosaiikki on taidemuotona säilyvämpää kuin maalaustaide, jota se muuten paljolti muistuttaa väreineen ja muotoineen. Ennen roomalaiskautta mosaiikki oli ollut enemmän käsityönlaji, mutta roomalaiskaudella siitä kehittyi todellinen taiteenlaji. Paitsi taiteena mosaiikit ovat arvokkaita myös kertoessaan roomalaisesta elämäntavasta. Parhaimmillaan mosaiikit haastoivat taituruudessaan maalaukset. Ne olivat yksityiskohtaisia ja vaativat paljon työtä. Roomalainen mosaiikkitaide oli saavuttanut huippunsa 200-luvulla eaa.

Kauppaliikkeiden lattioissa oli yksinkertaisempia mustavalkoisia mainosmosaiikkeja. Valkoiset osat olivat marmoria ja mustat tuliperäistä basalttia. Samoja laavakiviä käytettiin roomalaisten teiden rakentamiseen. Palat, joista mosaiikit valmistettiin, eivät olleet tasakokoisia. Yksinkertaisissa geometrisissä kuvioissa voitiin käyttää neliskanttisia paloja, mutta mitä hienompia ja monimutkaisempia kuvia valmistettiin, sitä hienompia paloja tarvittiin. Hienoimmissa mosaiikeissa oli jopa 50 palaa neliösentillä.

Pikku prinsessa - roomalaiset patsaat olivat hyvin todentuntuisia

Monimutkaisuus vielä kasvoi värillisissä mosaiikeissa. Värien määrä riippui saatavilla olevista marmoreista ja värjätyistä kivistä. Usein käytetyt aineet olivat kierrätettyjä. Arvokkaimmissa töissä käytettiin värillistä lasimassaa, joka oli marmoria kestävämpää. Marmoria kierrätettiin erityisesti myöhempinä aikoina, jolloin sitä oli vaikeampi saada. Köyhimpiä olivat tiilestä valmistetut halvat mosaiikit, johon käytettiin neliön tai salmiakin muotoisia pieniä terrakottapaloja.

Patsaat

Roomalaiset patsaat kattoivat perinteisesti viisi eri aihetta: muotokuvat, historialliset korkokuvat, hautajaiskorkokuvat, kiviarkut (sarkofagi) ja kreikkalaisten teosten kopiot. Roomalaiset saivat paljon vaikutteita kreikkalaisilta erityisesti pronssipatsaista. Eräitä kreikkalaisia teoksia tunnemme kokonaan vain niiden roomalaisten kopioiden kautta. Vaikka nykyisistä yksivärisistä patsaista onkin sitä vaikea uskoa, alunperin patsaat olivat värikkäitä. Värillinen maalikerros on vain kulunut pois ajan myötä. Muotokuvat olivat aidompia tasavallan aikana, sillä keisarikaudella niitä käytettiin usein propaganda tarkoituksiin. Kreikkalaisen vertauskuvallisuuden sijasta roomalaiset suosivat korkokuvissaan todellisuuspohjaisempaa tyyliä. Niitä voi pitää eräänlaisena varhaisena dokumenttielokuvien edeltäjänä.

Roomalaisen Basilikan rauniot

Rakennustaide

Arkkitehtuuri otti taiteista ehkä eniten edistysaskelia Rooman vallan aikana. Roomalaisten käytössä oli uusi rakennusaine betoni, josta roomalaiset osasivat tehdä hyvin kestävää käyttämällä siihen vulgaanista tuhkaa. Roomalaiset omaksuivat etruskeilta holvauksen 500-luvulla eaa, mikä syrjäytti kreikkalaistyyliset pilarirakennukset, jotka roomalaiset olivat omaksuneet jo aiemmin. Suuri väestönmäärä ja varallisuus saivat roomalaiset keksimään uusia rakennuskeinoja. He kehittivät holvi- ja kaarirakenteet, joita käytettiin vedenkuljetusjärjestelmien, kypylöiden, kauppahallien ja amfiteatterien rakentamiseen. Poliittisesti oli tärkeää, että yleisölle tarkoitetut rakennukset olivat suuria ja näyttäviä. Roomalaiset olivat kuitenkin myös erinomaisia talonrakentajia ja ratkaisivat erilaisia siihen liittyviä rakennusogelmia. Nämä ratkaisut siirtyivät sitten länsimaiseen rakentamiseen.

Akvedukti

Akvedukti oli keinotekoinen vesiväylä, jossa vesi virtasi painovoiman seurauksena. Vanhimmat akveduktit olivat egyptiläisiä, mutta vasta roomalaiset jalostivat tekniikan käyttöönsä. Vuoriston jäätiköitymisvesien saaminen pääkaupunkiin taattiin satojen kilometrien tasaisella kallistuksella, joka oli vain kaksi senttimetriä kilometrillä. Tämän vuoksi monet akveduktit jouduttiin sijoittamaan suurten siltarakennelmien päälle. Niiden osina oli myös tunneleita ja kallioleikkauksia. Varsinainen vesikouru vuorattiin betonilla tiiviiksi. Ongelmaksi muodostui kesäaurinko, joka kuivatti varhaiste akveduktien veden. Ratkaisuna oli rakentaa tarpeeksi suuria akvedukteja ja kattaa ne kivilaatoilla. Akveduktit vaativat tarkkaa suunnittelua, jotta taattaisiin tasainen kallistus ja siten veden pysähtymätön virtaus. Virtauksen tuli olla tasaista, jottei tulvavesi vahingoittaisi rakennelmia. Roomalaiset käyttivät tämän varmistamiseen esimerkiksi etruskeilta perittyjä maanmittaustyökaluja.

Akvedukteja ei rakennettu vain kaupunkien vedensaannin turvaamiseksi, vaan myös tuomaan vettä teollisiinkohteisiin kuten kaivoksiin. Kaivokset käyttivät vesimassojen esimerkiksi maa-ainesten poistamiseen. Sitä varten rakennettiin ylemmäs vesisäiliöitä, jossa suuria vesimassoja voitiin päästää kaivokseen yhdellä kertaa. Vettä käytettiin myös malmin huuhtomiseen puhtaaksi. Nämä olivat käytännöllisiä menetelmiä ennen suurimittaisten räjähteiden kehittelyä. Rooman valtakunnan rappeutuessa monet akveduktit jäivät vähitellen pois käytöstä. Osa on kuitenkin edelleen hyötykäytössä.

Kylmä kylpy

Roomalaisten kehittämä kupolirakenne mahdollisti suurten salien valmistamisen ja tekniikkaa käytettiin esimerkiksi yleisökylpylöiden rakentamiseen. Kupolin katolla oli toisinaan avoin torni, lyhty, jotakautta valo pääsi sisälle. Tunnetuin roomalaisista kupoleista on meidän päiviimme säilynyt Pantheon, joka oli aiemmin temppeli ja nykyään kirkko. Roomalaiset käyttivät myös puolikupolirakenneta erityisesti julkisia halleja eli basilikoita rakentaassaan. Basilikoita käytettiin kaupankäyntiin, oikeudenistuntoihin, kansankokouksiin ja uskonnollisiin tarkoituksiin. Myöhemmin samankaltaista hallinrakennustekniikkaa käytettiin kristillisissä katedraaleissa eli suurkirkoissa.

Vesivessa

Julkisia kylpylöitä (thermae) oli tärkeä rakennus jokaisessa roomalaisessa kaupungissa. Suuremmissa kaupungeissa oli useita näitä rakennuksia, joissa käytiin peseytymässä ja viettämässä aikaa yhdessä. Kylpylöissä oli omat puolensa sekä naisille että miehille. Kylpylöitä oli myös villoissa, kaupunkitaloissa ja linnoituksissa. Ne saivat vetensä joko virroista tai tavaliisemmin akvedukteista. Julkisessa kylpylässä oli kolme tärkeää huonetta kuuma, lämmin ja viileä kylpy. Joissain kylpylöissä oli myös höyrysaunoja. Kylpylöiden lisäksi roomalaisissa kaupungeissa oli aina myös julkisia vesivessoja (latrina), jotka toimivat istuinten alla juoksevalla vedellä. Vaikka käymälöitä ja kylpyhuoneita ei ollutkaan joka asunnon yhteydessä, puhtaudesta oli huolehdittu hyvin. Suurimpana ongelmana oli yksityistaloissa käytetyt lyijyputket, jotka saastuttivat juomavettä ja johtivat hitaaseen lyijymyrkytykseen.

Keli ja kirjallisuus

Latina

Forum Romanumilta löydetyt Lapis nigerin kirjoitukset ovat vanhinta tunnettua latinaa

Latina on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alunperin Roomaa ympäröivällä Latiumin alueella (suurinpiirtein nyky-Lazio), Apenniinien niemimaalla (Italiassa). Muita niemimaalla puhuttuja kieliä olivat esimerkiksi latinan sukukielet oski, umbri ja volski. Varhaislatinaa, jota puhuttiin ennen vuotta 75 eaa, on säilynyt hyvin vähän. Sattumasta johtunee, että varhaislatina muistutti enemmän nyky-espanjaa kuin klassista latinaa. Vanhin tunnettu latinan kielinen teksti on noin vuodelta 600 eaa.

Rooman valtakunnan myötä latinan kieli levisi laajalle alueelle Välimeren ympäristöön. Kultakaudellaan (100 eaa- 200 jaa) klassinen latina toimi Välimeren alueen puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli säilytti kuitenkin vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Etenkin idässä latinan puhuminen rajoittui lähinnä ohueen yläluokkaan. Paikalliskielet säilyivät esimerkiksi Pohjois-Afrikassa suhteellisen hyvin vuosisatojen ajan. Klassinen latina tarkoitta yläluokan huoliteltua kieltä, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt.

Kansanlatina eli vulgaarilatina oli kieli, jota tavallinen kansa on todennököisesti käyttänyt. Sitäkin on kuitenkin säilynyt vain kirjoitetussa muodossa, joka ei välttämättä ollut aivan samanlainen kuin puhuttu. Puhuttu latina kehittyi lukuisiksi murteiksi eri puolilla valtakuntaa ja sai vaikutteita paikallisista kielistä. Sen kirjoitetulla muodolle ovat tyypillisiä kirjoitus- ja kielioppivirheet. Kielioppivirheet ovat tietenkin virheellisiä vain suhteessa viralliseen latinaan.

Tasavallan aikainen käsikirjoitus

Kansankieli jatkoi kehitystään ja sen murteista kehittyivät hiljalleen latinalaiset kielet, kuten Italia, Ranska, Portugali, Espanja ja Romania sekä lukuisat pienemmät kielet. Todennäköisesti noin vuoden 600 tienoilla puhujilla alkoi olla vaikeuksia ymmärtää toistensa murteita, jolloin kielten voidaan katsoa eriytyneen. Latina vaikutti paljon myös muihin kieliin. Esimerkiksi englannin sanastosta arviolta 70-80% on latinalaisperäistä.

Keskiajalla katollisen kirkon piirissä käytettiin yleiskielenä niin sanottua munkkilatinaa, joka oli edelleen melko elinvoimainen kielellinen muoto. Se oli kehittynyt klassisesta latinasta ja klassisen latinan tyyliä arvostettiin edelleen. Renesanssin aikana humanistit pyrkivät puhdistamaan latinan tyyliä "aidommaksi" ja suurin osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin goottilaiseksi. Tämä kuitenkin käytännössä tappoi kielen, josta tuli historiallinen muistomerkki. Renesanssin jälkeen latinalla on ollut käyttöä lähinnä tieteen kielenä.

"Carpe diem" on ollut suosittu aurinkokelloissa.

Lentäviä lauseita

Latinan kielestä on jäänyt jälkeen niin sanottuja lentäviä lauseita. Tässä muutamia tuttuja.

Repetitio mater studiorum. - Kertaus on opintojen äiti.

Homo homini lupus. - Ihminen on ihmiselle susi.

Carpe diem - Tartu hetkeen (sananmukaisesti: "poimi päivä")

Si fueris Romae, Romano vivito more; si fueris alibi, vivito sicut ibi - Maassa maan tavalla (Sananmukaisesti: jos asut Roomassa, elä kuin roomalaiset; jos muualla, elä kuin siellä eletään).

Kirjallisuus

Roomalainen kirjallisuus oli paljolti kreikkalaisen esikuvansa kopio ja muunnos, mutta sillä oli kuitenkin tärkeä merkitys antiikin kirjallisuuden säilyttäjänä myöhemmille sukupolville. Kirjoitustaito saapui kreikkalaisena kirjoituksena Appeniinien niemimaalle (eli Italiaan) noin 700 eaa. Roomalaiset omaksuivat etruskien kirjoitustavan, josta he kehittivät latinalaiset aakkoset. Aluksi kirjoitusta käytettiin ainoastaan käytännön tarpeisiin, kuten laintauluihin. Rinnalla eli esimerkiksi sadonkorjuujuhlissa harrastettu suullisen runouden perinne.

Vergiliusta 400-luvun kopiona

Esiklassisella kausi (240-80 eaa) sai alkunsa kreikkalaisen näytelmän kääntämisestä latinaksi ja sitä luonnehti kreikkalaisen vaikutuksen kasvu. Kirjakielen kehittymättömyys rajoitti kirjallisuutta ja esimerkiksi historiaa kirjoitettiin pitkään kreikaksi. Tärkeitä olivat kertova runous ja näytelmäkirjallisuus. Esiklassisella kaudella syntyi myös roomalainen satiiri, runomittaan kirjoitettu pakina eli kevyt huvittava kirjoitus.

Klassinen kausi (80 eaa - 14 jaa) sijoittuu rooman tasvallaan loppuvuosiin ja aivan keisarikunnan alkuun. Kirjakieli oli kehittynyt klassiseksi latinaksi eikä teoksia vain ilmestynyt yhä useampia vaan yhä erilaisemmista kirjallisuuden lajeista. Tasavallan loppuajan huomattavin kirjailija oli filosofi Cicero ja muistelmia kirjoittanut Julius Ceasar. Latinankielistä runoutta kehitti erityisesti kirjoittajapiirinsä kanssa Catullus, joka halusi eroon vanhasta, raskaasta ja isänmaallisesta runoudesta. Opetusrunouskin kehittyi.

Ovidius oli uudenlainen runoilija.

Augustuksen ajalle oli tyypillistä pax romana eli roomalainen rauha, joka loi uuden myönteisen ilmapiirin. Keisari otti kulttuurin keskeiseksi osaksi politiikkaansa. Eniten kukoisti runous, joka oli osin ihanteellista ja hallintoa ja keisaria ylistävää. Vergilius loi Rooman kansalliseepoksen Aeneiksen ja Horatius harrasti runoutta ja satiireja. Uutta rauhaan tottunutta sukupolvea edusti elämäniloinen Ovidius, joka suosi rakkautta ja huumoria aiemman aattellisuuden sijasta. Roomalainen elegia-runous (rakkauslaulut) kehittyi omaksi kirjallisuuden lajikseen. Suorasanainen proosa jäi paljolti runouden varjoon.

Boethius: Filosofian lohdutus

Jälkiklassisella kaudella (14-120) kirjallisuuden taso säilyi korkeana, vaikka olosuhteet olivatkin hieman muuttuneet. Ammattikrijallisuutta syntyi yhä enemmän. Tyyli muuttui tasapainon etsinnästä vaihtelun, vastakohtaisuuden ja iskevyyden tavoitteluksi. Proosan asema vahvistui samalla kun siinä alettiin käyttää yhä enemmän runokielen keinoja. Seneca kirjoitti esseitä ja dialogeja, mutta myös puhetaidon keinoja käyttäneitä runomittaisia tragedioita. Samalla kehittyi suorasanainen kertomakirjallisuus eli romaani, joka otti vaikutteita monesta suunnasta. Petronius kirjoitti antiikin luultavasti tunnetuimman romaanin Satyricon. Runouden alalla vaikuttivat kaksi satiirikkoa - Martialis ja Juvenalis, joiden aiheet koskivat arkea ja yhteiskuntaa.

Tämän jälkeen myöhäisellä keisarikaudella (120-500) suurin luomiskausi oli ohitse. Vaikka pääosa kirjallisesta toiminnasta oli mennen vaalimista, loivat kristityt kirjailijat perustan uudelle keskiaikaiselle kirjallisuudelle. Myös latinan kielen ja tyylin kehitys jatkui. Paikallisista puhekielistä muodostui kansanomaisia kirjallisia muotoja. 100-luvulla esikuvina olivat esiklassisen kauden kirjailijat. 200-luku tukahdutti kirjallista toimintaa, muuta 300-luvulla se taas elpyi. Syntyi myös uuden kirkkolaulun ensimmäiset merkittävät esimerkit. 400-500-luvuilla elänyttä kristittyä filosofia Boëthiusta kutsutaan usein viimeiseksi roomalaiseksi, tämän kirjallisen tyylikkyyden johdosta.

Pelit ja leikit

Leikkihevonen

Roomalaiset lapset leikkivät monenlaisia leikkejä, esimerkiksi pukkihyppelyä. Pojat leikkivät sotaa puisilla miekoillaan. Jos he olivat köyhiä, kepit saivat esittää miekkoja. Troija oli peli, jossa pieni joukko poikia vastusti suurempaa ja yritti estää näitä pääsemästä viivan yli. Leikki perustui tarinaan spartalaisista sotureista, jotka pysäyttivät ylivoimaiset persialaiset. Tytöt hoivasivat vaha- tai keramiikka nukkejaan. Lapset myös arvuuttelivat kivillä oliko kädessä parillinen vai pariton määrä esineitä. Leijat, keinut, keinulaudat, pallot, jojot, hyppynarut sekä pienoismallit, -eläimet ja -ihmiset olivat suosittuja leluja. Kissat ja koirat olivat suosittuja lemmikkejä. Myös lintuja kuten kyyhkysiä, ankkoja, hanhia ja pieniä kanalintuja viiriäisiä pidettiin lemmikkeinä.

XII Scripta pelilauta

Lautapelit

Roomalaisilla oli käytössään erilaisia lauta- ja noppapelejä. Latrunculi eli rosvot oli pohdiskelijan sotilastrategiapeli. Pelilautoja oli eri kokoisia, mutta tyypillinen oli 8 x 8 ruutua. Ajan kuluessa pelin säännöt muuttuivat. Alunperin pelissä käytettiin vain yhden tyyppisiä pelinappuloita, mutta myöhemmin niitä oli erilaisia. Seuraavaksi melko tavallinen versio pelistä. Yksi nappuloista oli sininen ja muut 16 mustia tai valkoisia. Ensin laudalle asetetaan mustat ja valkoiset nappulat. Kun kaikki nappulat on asetettu kumpikin pelaaja asettaa sinisen nappulansa. Nappuloita siirrellään yksi ruutu eteen tai taakse tai sivulle. Nappuloita ei saa liikuttaa sivuttain. Sininen nappula voi myös hypätä muiden yli. Tarkoituksena on kaapata nappuloita sulkemalla ne kahden nappulan tai nappulan ja seinän väliin. Kaappauksen tehnyt nappula saa tehdä uuden siirron. Jos nappula siirtyi vapaaehtoisesti kahden vihollispalan väliin, sitä ei oltu saatu kiinni.

Tabula peli

Caliculi eli kivipeliä pelattiin samanlaisella laudalla. Se oli eräänlainen versio ristinollasta tai neljän suorasta, jossa pelaajat laittoivat vuoronperään laudalle nappuloita, kunnes jompi kumpi sai viisi nappulaa riviin. Pelissä oli vielä lisäsääntöjä, jotka tekivät strategiasta hankalamman. Terni Lapilli oli puolestaan 3 x 3 ruudukolla nappuloilla pelattu peli, jossa oli kolmenlaisia nappuloita. Sitä kuinka peliä pelattiin, ei kuitenkaan tiedetä.

Tyttö pelaa talia

Duodecim Scripta (kaksitoista viivaa) peliä pelattiin laudalla, jossa oli kaksitoista ruutua kahdessa rivissä. Ensimmäinen rivi oli numeroitu 1-12 ja toinen 24-13, jolloin numerot kiersivät eräänlaista hevosenkenkärataa. Pelaajilla oli 15 pelimerkkiä, joilla aloitettiin ensimmäisestä ruudusta ja joita siirrettiin kolmen nopan yhteenlaskettua lukua seuraten. Tavoitteena oli saada kaikki nappulat viimeiseen ruutuun. Jos saapui ruutuun, jossa jo oli vastustajan nappula, tuo nappula palasi alkuruutuunsa. Jos ruudussa oli enemmän kuin yksi vastustajan nappula, sitä ei voinut miehittää. Osalla ruuduista oli omat nimensä. Pelistä kehittyi toinen peli nimeltä Tabula (eli lauta), joka oli nykyään pelatun backgammon pelin esi-isä. Peli muistutti muinaisegyptiläistä Senet peliä. Pelilauta oli venynyt kahdeksitoista radaksi. Tabulaa pelattiin myös uhkapelinä, joka tosin oli kielletty muulloin kuin Saturnalia juhlan aikaan keskitalvella.

Roomalaiset heittivät myös mielellään noppaa, tesserae. Kahta noppaa ravistettiin kupissa ja sitten ne heitettiin. Nopilla pelattiin myös rahasta, mitä vastaan oli oleamassa myös erilaisia lakeja. Oli myös ammattimaisia pelaajia, jotka pyrkivät huijaamaan painotetuilla nopilla, joita on löydetty. Heillä oli myös toisenlainen heittopeli tali, jonka heitetyissä lampaan tai vuohen sormiluissa oli vain neljä numeroitua sivua. Paras heitto, nimeltään venus, tuli kun kaikki neljä talusta tippuivat eri sivuille 1-3-4-6 ja tulos oli 14. Pelistä oli myös muita versioita, joissa heittoluilla yritettiin osua kuoppaan tai saada ne kiinni kämmenenselällä. Rahanheitto eli kruuna ja klaava tunnettiin nimellä capita aut navia, joka tarkoitti päät vai laivat. Nimi tulee siitä, että vanhoissa kolikoissa oli toisella puolella hallitsija ja toisella laiva.

Pallopelit

Follis

Roomalaiset pelasivat pallopelejä kylpylöiden yhteydessä. Palloja oli kolmenlaisia - pieni pila sieppauspeleihin, höyhenillä täytetty raskas paganica ja suurin kaikista ilmatäytteinen nahkapallo follis. Cicero kertoi tapauksesta, josta mies oli kuollut, kun pallo oli lentänyt parturiliikkeeseen, kun parturi oli ajamassa hänen partaansa.

Triglon peliä pelattiin folliksella. Kolme pelaajaa asettui kolmion muotoon. Pallo otettiin kiinni oikealla kädellä ja heitettiin eteenpäin vasemmalla. Avustaja laski kuinka monta kertaa pelaajat onnistuivat heittämään palloa pudottamatta sitä ja otti karkaavat pallot kiinni. Harpastrum taas oli peli, jota useat pelaajat pelasivat pienemmällä pallolla, ehkä paganicalla. Peli oli ilmeisesti melko raju ja pelaajat saattoivat kaatua. Lisäksi se oli vauhdikas ja siinä ilmeisesti napattiin pallo ja juostiin. Ilmeisesti peli muistutti nykyistä amerikkalaista jalkapalloa tai brittiläistä rugbyä.

Lapset pelaavat palloilla

Roomalaiset olivat myös omaksuneet kreikkalaisilta egyptiläisiltä peräisin olevan bottia (pomo) kuula- eli heittopelin, jonka jälkeläisiä ovat esimerkiksi bocce, petankki ja muut Balkkanilta Iso-Britanniaan ulottuvalla alueella pelatut boules pelit. Aluksi roomalaisten pelivälineenä olivat Afrikasta tuodut kookospähkinät. Myöhemmin pallot veistettiin oliivipuusta. Augustuksen ajoista alkaen bottia oli valtiomiesten peli. Tavoitteena oli, kuten nykyisinkin, osua pallolla kohteeseen.

Sanasto

Ambarvalia - oli roomalaisen viljan ja kasvillisuuden Ceres-jumalattaren vuosijuhla, jota vietettiin 29. toukokuuta. Ambarvaliassa pellot siunattiin ja puhdistettiin juhlakulkueilla, jotka kuljettivat uhrattuja eläimiä peltojen ympäri. Yksityisesti juhlaa vietettiin perheen pään johdolla. Julkinen juhlinta tapahtui Rooman kaupungissa kahdentoista papin johdolla. Juhlinta tapahtui tanssien ja laulaen, sekä hunajaa, maitoa ja viiniä uhraten.

Amfiteatteri - oli roomalaiskauden rakennus, jossa pyöreää tai soikeaa näyttämöä eli areenaa kiersi joka sivulta portaittain kohoava katsomo. Roomalaisissa amfiteattereissa ei esitetty teatteria vaan eläin- ja gladiaattorinäytöksiä. Tunnetuin amfiteatteri on niin kutsuttu Flaviusten amfiteatteri eli Rooman Colosseum.

Apenniinien niemimaa - on se keskellä Välimerta sijaitseva saappaan muotoinen maa-alue, jolla nyky-Italia pääosin sijaitsee. Sen keskellä kohoaa Apenniinien vuoristo.

Aulos - katso: oboe.

Aventinus - on eteläisin seitsemästä kukkulasta, jolle Rooma perustettiin. Se sijaitsee Tiber-joen rannassa, Circus Maximuksen eli suuren kilpa-ajoradan eteläpuolella. Rooman tasavallan kaudella kukkula oli erityisesti plebejien eli tavallisen kansan asuinalueena. Keisariajalla sen arvostus nousi ja siellä asui myös senaattori-säätyisiä henkilöitä. Kukkulalla oli useita kylpylöitä ja paljon kaupallista toimintaa, sillä se oli lähellä jokisatamaa. Myös monilla vierasperäisillä uskonnoilla ja kulteilla oli temppelinsä kukkulalla. 400-luvun alkupuolella kukkulan asutus tuhoutui hyökkäyksessä.

Backgammon - on lautapeli, jossa molemmilla pelaajilla on 15 nappulaa, jotka liikkuvat 24 kolmion välillä riippuen nopan silmäluvusta. Tavoitteena on saada ensinnä kaikki nappulat pois laudalta, eli kyseessä on eräänlainen nopeuskilpailu.

Betoni - on valmistettaessa nestemmäistä massaa, joka kemiallisen aineiden yhdistyessä (kemiallisessa reaktiossa) muuttuu kiinteään, kivimäiseen muotoon. Tänä päivänäkin se on eräs tärkeimmistä ja käytännöllisemmistä rakennusmateriaaleista. Betoni koostuu runkoaineesta, sementistä ja vedestä sekä mahdollisista lisäaineista. Roomalainen betoni tunnettiin nimellä opus cementicium, joka koostui kalkista ja tuliperäisestä pozzolana kivituhkasta. Niihin sekoitettiin veden lisäksi saatavilla olevaa soraa. Nykyisessä betonirakentamisessa tuttuja tukirakenteita ei käytetty. Yleensä siitä valmistetut rakennukset ja rakenteet myös pinnoitettiin.

Bolero - hidas espanjalainen tanssi, jota säestettiin laululla, kastanjeteilla ja kitaralla.

Bysantti - eli Itä-Rooma, oli Rooman hajotessa 400-luvulla syntynyt myöhäisroomalainen valtakunta.

Ceasar - eli Gaius Iulius Caesar oli roomalainen poliitikko, kirjailija ja sotilas. Hän hallitsi Roomaa yksinvaltiaana vuosina 49-44 eaa. Muodollisesti hän oli Rooman konsuli, mutta käytännössä häntä pidetään Rooman keisarien esikuvana. Hänet murhattiin senaatin istunnossa vihaisen yläluokan toimesta. Tämän jälkeen hänen adoptiopojastaan Octavianuksesta tuli Rooman ensimmäinen todellinen keisari.

Chahut - ranskalainen, varhainen riehakas can-can tanssi.

Commodus - eli Marcus Aurelius Commodus Antoninus oli keisarina vuosina 180-192. Hän oli keisari Marcus Aureliuksen poika. Hänen molemmat veljensä kuolivat jo lapsina, hänestä tuli isänsä ainoa perijä, vaikkei häntä pidetty tarpeeksi lahjakkaana ja kunnianhimoisena keisariksi. Kun Marcus Aurelius sitten kuoli sotaretkellä germaaneja eli pohjoisen heimoja vastaan, Commoduksesta tuli keisari. Hän luopui isänsä valloitusretkistä ja päätti osoittaa miehekkyyttään gladiaattori areenalla. Kansa kyllästyi keisariin, jonka tuhlaavuuden takia valtion kassa oli tyhjä ja kansalaiset kärsivät nälästä. Commodus salamurhattiin. Jälkipolvet ovat pitäneet häntä huonona keisarina, josta Rooman alamäki alkoi.

Kreikkalainen symbaali 500-480 eaa

Cordax - kreikkalainen hävytön naamiotanssi, jota usein esitettiin komedioiden eli huvinäytelmien yhteydessä. Säestyksenä käytettiin usein kastantteja (puupaloista koostuva napsutin) tai aiemmin symbaaleja (metallilautashelistin).

Dialogi - on kahden tai useamman ihmisen vuoropuhelu. Dialogi voi olla myös eräs kirjallisuuden muodoista ja tehokeinoista.

Draama - on esitettäväksi tarkoitettua vuoropuheluun perustuvaa kirjallisuutta, joko näytelmiä tai runoja.

eaa - ennen ajanlaskumme alkua

Essee - on asiatekstin alalaji. Se on yleensä lyhyt pohdiskeleva kirjoitus, jossa kirjoituksen tyylillä on oma tehtävänsä. Tyyliseikat vievätkin esseetä lähelle kaunokirjallisuutta.

Etruskit - olivat varhais-antiikin aikainen keski-italialainen kansa, joiden kulttuuri edelsi roomalaista ja jotka vaikuttivat noin vuosina 1000-300 eaa. Heidän kulttuurinsa oli omaperäinen, vaikka siinä olikin kreikkalaisvaikutteita. Etruskialueella oli runsaasti metallikaivoksia, joiden tuotolla he kävivät kreikkalaisten kanssa kauppaa.

Filosofi - on filosofian harjoittaja. Sananmukaisesti se tarkoittaa viisauden rakastajaa. Antiikin aikana filosofian, luonnontieteiden, uskonnon, politiikan ja puhetaidon eli retoriikan välillä ei aina tehty kovin suurta eroa. Tuolloin suurin osa tieteistä laskettiin osaksi filosofiaa. Tuolloin filosofit pohdiskelivat elämää ja maailmaa hyvin monista näkökulmista.

Flavius-suku hallitsi Roomaa vuosina 69-96. Siihen kuuluivat keisari Vespanius ja hänen poikansa keisarit Titus ja Domitianus. Lisäksi suvun jäseniä toimi vaikutusvaltaisessa konsulin tehtävässä. Flaviusten kaudella tehtiin taloudellisia ja kulttuurisia uudistuksia. Heidän aikanaan Roomaan rakennettiin paljon julkisia rakennuksia esimerkiksi Flaviusten Amfiteatteri, joka tunnetaan nykyisin parhaiten keskiaikaisella nimellään Colosseumina.

Gootit - olivat itä-germaanisia kansoja, jotka vaikuttivat myöhäisantiikissa ja Länsi-Rooman tuhoon johtaneissa tapahtumissa. 200-luvulla gootteja asusti Kaakkois-Euroopassa ja Mustanmeren pohjoispuolella. Goottien historia jatkui ainakin 500-luvulle, visgoottien osalta 700-luvulle saakka. On kuitenkin vaikea sanoa paljonko myöhäisillä gooteilla oli yhteistä varhaisempien kanssa. He eivät välttämättä olleet yhtenäinen kansa, vaan saman identiteetin eli minä-käsityksen omaksuneita keskenään liittoutuneita ryhmiä, joihin saattoi kuulua germaanien ohella slaaveja, iranilaisia ja roomalaisia sekä muitakin ryhmiä.

Hellenismi - oli kreikkalais-makedonialaisen suurkuninkaan ja sotapäällikön Aleksanteri Suuren valtakunnan raunioille syntynyt hajanaista, kreikkalaisia vaikutteita saanutta ja monesti kreikkalaisten johtamaa kulttuurialue. Alueella puhuttiin usein ainakin toisena kielenä yksinkertaistettua kreikkaa. Hellenistinen kulttuuri sai voimakkaita vaikutuksia myös persialaisesta kulttuurista. Toisaalta myös itäiset kulttuurit saivat paljon vaikutteita kreikkalaisilta. Hellenistinen kausi sijoittui vuosiin 323-30 eaa.

Hippodromi - sananmukaisesti "hevosareena".

Hydraulis - eli vesiurut soivat tavallisten urkujen tapaan ilman vaikutuksesta, vaikka ilman liikkeelle pistäjänä toimiikin vedenpaine.

jaa - jälkeen ajanlaskumme alkua

Katakombi - on maanalainen hautakäytävä tai -alue, joita käytettiin erityisesti Etelä-Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Kristinuskon tultua valtionuskonnoksi hautaaminen katakombeihin päättyi vähitellen.

Katolinen kirkko - on kristikunnan suurin kirkko. Vuoden 1000 tienoilla se jakautui itäiseen ortodoksiseen ja läntiseen roomalaiskatoliseen kirkkoon. Läntinen kirkko valitsi kielekseen latinan. Sen keskuspaikkana on Roomassa sijaitseva Vatikaani-valtio. Keksiajan loppuun saakka se oli läntisen Euroopan merkittävin poliittinen voima, kunnes uskonpuhdistus hajoitti sen valtaa.

Keskiaika - on Euroopan historian aikakausi vanhanajan eli antiikin (mm. roomalaisaika) ja renesanssista alkaneen ns. uuden ajana välissä. Renesanssin aikana ja pitkään sen jälkeenkin keskiaikaa pidettiin pimeänä, taantumuksen aikakautena, mutta nykyään myönnetään, että aikakaudella oli oma ainutlaatuinen kulttuurinsa ja että sen aikana monet vanhat perinteet välittyivät ja kehittyivät.

Kithara - katso: lyyra.

Komedia - eli huvinäytelmä oli alunperin näytelmä, jolla oli onnellinen loppu. Myöhemmin siitä tuli näytelmää, jossa on mukana huumoria. Antiikin aikana komedia teki usein pilkkaa tärkeistäkin henkilöistä.

Latium - oli latinalaisten eli latinan sukuisten kansojen asuttama alue Keski-Italiassa. Aluksi nimi viittasi Albanos-vuorten ympäristöön, mutta lopulta se tarkoitti tasankoa Tiber-joelta vuorille ja lopulta aina Campanian maakunnan (Napolin kaupungin ympäristö) rajoille Liris-joelle asti. Nykyinen Lazio käsittää Latiumin lisäksi osia Tiber-joen pohjoispuolella sijainneesta Eturiasta eli etruskien maakunnasta.

Lupercalia - oli antiikin roomassa 15. helmikuuta vietetty juhla. Sitä alettiin viettää ehkä 500-luvulla eaa susimaisen Faunus-jumalan kunniaksi. Juhlaa jatkettiin pitkälle kristilliselle kaudelle saakka, kunnes se muutettiin Valentiniuksen päiväksi. Juhlassa papit uhrasivat vuohen Palatium-kukkulan Lupercalia-luolassa. Sitten he juoksivat kansan keskuuteen ja löivät näitä vuohen nahasta repimillään nahansuikaleilla. Lupercaliaa vietettiin roomalaisen vuoden lopuksi.

Kitharaa soittava nainen ajanlaskun alusta

Lyyra - ja kithara ovat näppäilemällä soitettavia kielisoittimia, eräänlaisia harppuja. Lyyran kaikukoppa on maljan muotoinen ja sitä soitettiin yleensä pystyasennossa. Kitharassa oli aluksi 6-7 kieltä, myöhemmin jopa 12. Kitharan litteään kaikukoppaan oli liitetty sivukaaret. Varhaisissa kuvissa sitä soitettiin vauhdikkaasti urheilullisin liikkein. Soittaja piti yleensä soitinta vaaka-asennossa. Kitharan sanotaan olevan auringonjumala Apollon keksimä.

Marcus Antonius - oli tasavaltalainen poliitikko ja Julius Cesarin ratsuväen päällikkö, joka aluksi hallitsi Ceasarin rinnalla. Hän oli kuuluisa Ceasarin kuoleman jälkeisistä valtataisteluista ja Egyptin kuningattaren Kleopatran rakastettuna.

Mosaiikki - on pienistä palasista tehty sommitelma. Palaset ovat usein värillistä kiveä, lasia tai keramiikkaa. Palaset kiinnitetään alustaansa sideaineella, usein kitillä tai laastilla. Hellenistisellä (eli myöhäis-kreikkalaisella) ja roomalaisella kaudella mosaiikista tuli itsenäinen taiteenala.

Mykene - oli kreikan tärkeimpiä keskuksia varhaisella kaudella, erityisesti 1400–1200 eaa.

Nero - eli Nero Claudius Caesar Augustus Germanicus oli viimeinen Julius-Claudius suvun keisari ja hallitsi vuosina 54-68. Hänen enonsa Galicula oli Tiberiuksen seuraaja. Nero oli puolestansa setänsä Claudiuksen adoptoima seuraaja. Hän keskittyi valtakaudellaan diplomatiaan ja kauppaan. Hän määräsi rakennettavaksi teattereita ja edisti urheilukilpailuja. Valtakunnan jouduttua vaikeuksiin Nero päätti elämänsä oman kätensä kautta.

Nika-kapina - syntyi Bysantin pääkakupungissa Konstanttinopolissa tammikuussa 532. Sen yhteydessä suuri osa kaupungista paloi ja 30 000 - 50 000 asukasta menehtyi. Kapinan taustalla oli se, että eräät molempien sirkus-puolueiden kannattajista tuomittiin murhasta ja heidät oli tarkoitus hirttää. Kansa oli myös suutuksissa korkeasta verotuksesta. Rauhoittaakseen tilannetta keisari kumosi tuomiot ja julisti kilpa-ajot pidettäväksi. Kilpailujen jälkeen alkoi kuitenkin yleinen mellakka ja keisarin palatsi joutui piiritetyksi.

Oboe - on puinen puhallinsoitin, jossa äänisyntyy suukappaleessa olevien kahden ruo'on värähdellessä. Kreikkalais-roomalaiset aulokset olivat yleensä myös kaksoislehdykkäsoittimia, tosin osa on saattanut olla myös huiluja, eikä klarinettien tapaisia yksiruokoisia soittimiakaan voi kokonaan sulkea pois mahdollisista soittimista. Myytin mukaan Aulos olisi ollut satyyri (luonnonhenki) Marsyasin keksimä. Tämä oli sen avulla haastanut kilpailuun itse kreikkalaisen auringonjumala Apollon.

Olympialaiset - tarkoittavat tässä Antiikin Olympian urheilukisoja, joita järjestettiin joka neljäs vuosi ylijumala Zeuksen kunniaksi vuosina 776 eaa –393 jaa. Kilpailut keräsivät urheiluväen lisäksi muutakin väkeä ympäri helleenisen eli kreikkalaisvaikutteisen maailman. Kisat laajenivat historiansa aikana yksipäiväisistä viisipäiväisiksi lajien lisääntyessä. Kilpailujen aikana oli voimassa pyhä aselepo eikä paikalle saanut saapua aseistettuna. Kisoissa kilpailivat erikseen pojat ja miehet. Lajeina olivat juoksu, paini ja nyrkkeily, miehillä myös vapaaottelu, viisiottelu ja hevoskilpailut. Viisiottelu koostui juoksusta, pituushypyn, kiekon, painista ja sotavarusteissa juoksusta. Roomalaisvallan aikana kisat eivät enää jatkuneet säännöllisesti eikä aselepokaan aina pitänyt.

Oski - oli muinaisten samnilaisten eli oskien puhuma kieli. Kielestä on säilynyt joitakin piirtokirjoituksia Napolia ympäröivässä Campanian maakunnassa, joka oli eräitä samnilaisten asuttamista alueista. Oski on lähisukua umbrille.

Palatium - eli Palatinus-kukkula on yksi Rooman seitsemästä perustamiskukkulasta. Se sijaitsee Forum Romanumin eli roomalaisen torin ja Circus Maximuksen eli suuren kilpa-ajoradan välissä. Aikanaan kukkula oli vaikutusvaltaisten sukujen asuinalue ja siellä sijaitsivat esimerkiksi useiden keisarien palatsit.

Panhuilu

Pan-huilu - on ikivanha sarjahuilu, jossa on useita suljettuja pillejä vierekkäin. Sitä pidetään sekä urkujen että huuliharpun edeltäjänä. Koska pillit ovat suljettuja, ääni kiertää ne kahdesti ja on siten yhden oktaavin (eli säveltaajuuden puolittuman) verran matalampi kuin se olisi avoimessa pillissä.

Pantomiimi - on sanaton esitys tai näytelmä, joka perustuu eleisiin, ilmeisiin ja liikkeisiin.

Poliitikko - on henkilö, joka osallistuu poliittiseen toimintaan. Poliittisen toiminnan edellytyksenä on vaalijärjestelmä, jossa äänestäjät valitsevat edustajiaan. Ehdokkaat liittoutuvat keskenään ja muodostavat erilaisia puolueita. Valtaa tavoittelevia ehdokkaita kutsutaan poliitikoiksi.

Propaganda - on kuvallista tai sanallista viestintää, joka pyrkii muuttamaan vastaanottajan näkemystä jostain tietystä asiasta. Propaganda saattaa jakaa myös tietoa, mutta tuolloin tieto on yleensä sen levittäjälle yksipuolisen myönteistä ja hyödyllistä. Mainonta on yksi propagandan muodoista.

Proosa - on suorasanaista kirjallisuutta, jossa ei käytetä minkäänlaista runollista riimitystä tai runomittaa. Proosa jaetaan taideproosaan eli kaunokirjallisuuteen (esim. novellit ja romaanit) sekä asiaproosaan mm. tietokirjallisuuteen. Asiaproosaa ovat myös esimerkiksi kirjeet ja muut viestit.

Renesanssi - tarkoittaa sananmukaisesti uudelleen syntymää ja sillä viitataan humanistien uskoon antiikin kulttuurin uudelleen syntymästä. Kyse oli 1300-luvun alussa Italiasta tapahtuneesta kulttuurimurroksesta, jotka levisivät vähitellen 1500-luvulla muuhun Eurooppaan. Tapahtumaan liittyi myös tieteen kehitystä ja löytöretkiä, jotka olivat saman kulttuurimurroksen erillisiä osasia. Keskeistä renesanssin kulttuurissa oli yleinen antiikin ihailu. Renesanssin aikana syntyi myös varhaiskapitalistinen (eli yksityisomistukseen ja kilpailuun perustuva) yhteiskunta.

Rugby - on yleisnimitys peleille, jotka ovat kehittyneet Englannin Warwickshiressä pelatusta jalkapallon varhaismuodosta. Yhteistä on soikea pallo ja kielto syöttää palloa eteenpäin, jolloin palloa täytyy kuljettaa kantamalla. Maali saadaan kuljettamalla pallo maalialueelle tai potkaisemalla se maalihaarukan läpi.

Satiiri - on kirjallinen tyylikeino, jossa kohdetta käsitellään niin, että se saadaan näyttämään naurettavalta. Satiiri ei aina ole hauskaa, sillä monesti satiirin avulla pyritään ottamaan kantaa asioihin.

Senet - on ikivanha egyptiläinen seurapeli, jonka vanhimmat tunnetut muodot ovat yli 5 000 vuoden takaa. Pelilauta jakautuu 3 x 10 ruutuun. Peliä pelataan kahdella nappula-sarjalla, joita on aina ainakin viisi kappaletta kumpaakin. Pelin säännöistä ei ole täyttä varmuutta ja niistä on tehty erilaisia ehdotuksia.

Sirkus - sanan alkujuuret ovat kreikan kielessä, jossa kirkos merkitsee pyöreää. Antiikin roomassa sanaa circus käytettiin kuvaamaan pyöreää esiintymisareenaa. Sellainen oli mm. kilpa-ajorata. Roomalaisissa sirkuksissa esiteltiin taiteluja, eläinten kesytystä ja jopa kuolemantuomioita. Esitykset olivat usein valtaa janoavien poliitikkojen järjestämiä.

Sistrum - oli alunperin egyptiläinen rytmisoitin, eräänlainen helistin. Siinä on pitkähkön varren päässä silmukan tai lyyran muotoinen metallinen tai puinen runko, jossa oli kiinni metallirenkaita tai kotiloita.

Spartacus - oli valtakunnan itäosista kotoisin oleva gladiaattori, joka johti orjakapinaa 73-71 eaa. Spartacus aloitti kapinan suututtuaan gladiaattorien kovasta kohtelusta. Kumppaneineen hänen kerrotaan tappaneen vartijat keittiö veitsillä. Sitten Spartacus pakeni 70 orjan kanssa. Myöhemmin hänen seuraansa hakeutui orjia, gladiaattoreita ja alaluokan edustajia eli plebejiä. Kahden vuoden ajan Spartacus hallitsi lähes koko Etelä-Italiaa. Hän kuoli taistelussa roomalaisjoukkoja vastaan, minkä jälkeen roomalaiset kukistivat kapinan.

Strategiapeli - on peli, jossa kaksi tai useampi pelaajaa pyrkii saavuttamaan tavoitteensa tekemällä suunnitelmia ja toteuttamalla niitä. Klassisimmat strategia pelit ovat shakki ja tammi.

Säkkipilli - on hyvin vanha soitin. Se saattaa olla alunperin peräisin Lähi-Idästä. Alunperin säkkipillit olivat ruokosoittimia (ks. oboe). Sillä on saatu aikaan hyvin voimakas ääni. Soitin koostuu yleensä ilmapussista (eli säkistä), nokkahuilua muistuttavasta torvesta (chanter) eli melodiapillistä ja ainakin yhdestä borduna- eli säestyspillistä. Säestyspilli soi tasaisesti samaa ääntä, kun taas torvi seuraa sävelmää. Rooman valtakunta vaikutti merkittävästi säkkipillin leviämiseen ympäri Eurooppaa.

Tarantella - etelä-italialainen tanssi, jota tanssittiin alunperin lintuhämäkin eli tarantellan myrkystä eroon pääsemiseksi. Tarkoitus oli, että tanssiessa hikoiltaisiin myrkky ulos. Tanssista on ensimmäisiä mainintoja 1000-luvulla. Ajatus tällaisesta parantumiskeinosta on ikivanha ja peräisin antiikin kreikkalaisista myyteistä.

Tiber

Tiber - on joki, joka virtaa Apenniineilta Tyrrheanmereen, Italian länsirannikolla, noin 400 km matkan. Rooma sijaitse Tiberin alajuoksun varrella.

Tiberius - eli Tiberius Julius Caesar Augustus oli keisarina 14 - 37 jaa. Hän peri vallan isäpuoleltaan Augustukselta ja hallitsi tämän tapaan maltillisesti ja senaattia eli roomalaista "eduskuntaa" kunnioittaen. Hän oli luonteeltaan synkkä ja pyrki halltisemaan edustajansa välityksellä, joka kuitenkin petti hänet. Ennen keisariuttaan Tiberius toimi sotapäällikkönä, joksi hänen luonteensa sopi hallitsijaa paremmin. Hän oli kuitenkin sikäli hyvä hallitsija, että valitsi edustajikseen päteviä miehiä.

Tragedia - on näytelmäkirjallisuuden muoto, jossa keskeinen henkilö tai keskeiset henkilöt kokevat surullisen tai muulla tavalla ikävän kohtalon.

Uhraaminen - on eri uskomuksiin ja uskontoihin liittyvä tapahtuma, jossa jumalalle, hengille tai vainajille annetaan lahja. Usein lahja annetaan lepytykseksi (esim. pahojen tekojen vuoksi) tai kiitokseksi. Uhraamisella voidaan myös pyrkiä johonkin tarkoitukseen, esimerkiksi hyvän sadon tai jälkeläisten saamiseen. Yleensä uhri tavalla tai toisella tuhotaan. Joissain tapauksessa uhrattu ruoka voidaan myös nauttia.

Umbri - oli oskille läheistä sukua ollut kieli, jota puhuivat Ylä-Tiberin ja Apenniinien vuoriston välissä asuneet umbrit. Ennen kelttien ja etruskien valloituksia kielen puhuma-alue on saattanut olla paljon suurempikin. Umbrien aakkoset olivat lainaa etruskeilta ja sitä kirjoitettiin oikealta vasemmalle.

Yksiääninen - on musiikkia, jossa on yksi keskeinen sävelmä. Moniäänisessä musiikissa on vähintään kaksi itsenäistä sävelmää tai rytmiä.