Wikiopiskelu Historia/La Violencia

La Violencia ("väkivalta") oli Kolumbian sisällissota vuosina 1948-1958. Taistelevat pääosapuolet olivat liberaalien ja konservatiivien asejoukkoja. Laaja väkivalta kohdistui erittäin raakana myös siviilehin.

Poliittinen vastakkaisasettelu oli maassa räikeä: liberaalien ja konservatiivien välit huonot ja huononemaan päin: molemmat käyttivät laillisia ja laittomia keinoja toisiaan vastaan. Maa liukui kohti sotaa viimeistään vuonna 1946. Populistisen liberaalipoliitikko Jorge Gaitänin murha sinetöi jo alkaneen koston kierteen vuonna 1948. Maakiistat ja ryöstely levittivät maaseudulla huomattavasti väkivaltaa. Suurtilalliset ja pienviljelijät olivat vastakkain.

Myös katoliset papit yllyttivät hyökkäämään protestanttien kimppuun.

Sodassa kuoli ainakin 1/50:s osa kolumbialaisista. Sota loppui, kun sekä liberaalit että konservatiivit alkoivat pelätä armeijan nostavan valtaan diktatuurihallituksen. Maaseudun väkivalta jatkui pitkään tämän jälkeenkin muuntuen kommunistien käymäksi sissisodaksi.

Tausta

Kolumbiassa oli kehkeytynyt pian itsenäistymisen jälkeen melko vahva poliittinen jakolinja vanhollisiin konservatiiveihin ja uudistushaluisiin liberaaleihin. Konservatiivit kannattattivat yleensä keskitettyä valtiota, joissa kirkko oli merkittävässä asemassa. Liberaalit halusivat löyhempää keksushallintoa, enemmän valtaa alueille ja eivät pitäneet kirkon asemaa niin tärkeänä. He myös halusivat toisin, kuin konservatiivit laajentaa äänikoikeuden koko kansalle.

keskushallinto pysty heikkona mikä loi levottomuuksia. Kolumbiassa oli 1800-luvulla ainakin kuusi sisällissotaa. Vuonna 1859 alkanut sisällissota hajautti maata merkittävästi.

Vuosisatojen taitteessa oli maata todella pahoin raunioittanut "Tuhannen päivän sota". Siinä kapinoivat liberaalit ja silloin pitkään valtaa pitäneet konservatiivit riitelivät maan hallinnosta: sota päättyi konservatiivien voittoon.

1920-luvulla konservatiivien uudistukset tyssäsivät lamaan. Samaan aikaan sosialismi ja lakkoilu alkoi nostaa päätään.

Maakiistat alkoivat, kun suurtilat laajenivat intiaanien maille kaappaamalla luvatta maata. Talonpojat valtasivat paikoin itselleen suurtilojen luvatta kaappaamia maita. 1930-luvun liberaalihallitus siunasi vallitsevan tilanteen: suurtilat saivat pitää laittomat maansa, mutta niin myös maan valtaajatkin. Konservatiiveja riitti ärsyttämään sekin, että liberaalit määräsivät suurtilan luovuttamaan pitkään kesannolla olleet maansa köyhille. Tämä herätti konservatiiveissa pelkoja suuremmasta maan uusjaosta ja maan menetyksestä.

30-luvulla oli myös joitain yhteenouttoja työläisten ja tehtaiden johdon välillä.

1930-luvulla oppositiossa olleiiden konservatiivien piirisä nousi merkittävään asemaan Laureano Gomez, jolla näytti olevan fasistisympatioita. Gomez vastusti ankarasti liberaaleja.

Valtataistelu ja väkivalta alkaa

Konservatiivi Gómez teki muutamia henkilökohtaisia hyökkäyksiä liberaali presidentti López Pumarejoa ja tämän perhettä kohtaan. gomez vangittiinkin tämän takia joksikin aikaa vuonna 1944. Tämä laukaisi mielenosoituksia ja katutaisteluja Bogotássa,. Heinäkuussa 1944 muutamat Etelä-Kolumbian Paston kaupungista kotoisin olevat upseerit yrittivät kaappausta. He vangitsivat ministeritkin, mutta kaappaus kuivui kokoon, kun armeijan johto ei tukenut sitä.

Kannatuksena menettänyt presidentti López erosi. Presidentiksi nousi vähäksi aikaa liberaali Alberto Lleras Camargo.

Konservatiivit ja liberaalit olivat näin ilmiriidassa vuonna 1944, jolloin maassa oli levotonta.

Molemmilla puolilla oli merkittävässä asemassa jyrkän linjan kannattajia.

Toisaalta liberaalien piirissä nousi johtoon Jorge Eliecer Gaitán. Hän oli populisti, jonka ohjelmassa oli vahva sosialistinen vivahde. Gaitanin ohjelma muistutti Argentiinan peronismia, jossa tehtiin tulonsiirtoja köyhille. Presidentti Camargo koetti yhdistää molemmat puolueet kansalliseksi rintamaksi. Jorge Eliécer Gaitán hyökkäsi ajatusta vastaan.

Konservatiivien kuolemanpartioita kutsuttiin nimellä "pajares", "linnut".

Nämä tappoivat 15 000 Gaitánia tukenutta militanttia vuosina 1946-1948. Perinteisemmät liberaalit ja kommunistitkaan eivät pitäneet Gaitánista. Liberaalien rivit hajosivat presidentinvaaleissa kahteen ehdokkaaseen: Gaitan ja Gabriel Turbay. Tämä hajaannus vei liberaalit vaalitappioon.

Vuonna 1946 vaalit voittanut maltillinen konservatiivi Mariano Ospina Pérez pyrki kukistamaan liberaalien kapinoinnin.

Vallansiirto kun aiheutti väkivaltaa varsinkin maaseudulla. Konservatiivit hakivat siellä "hyvitystä" liberaalikauden menetyksistään. Liberaalit kostivat tämän. Myös konservatiivihallitusta tukeva armeija hyökkäsi maatyöläisten kimppuun. Vuonna 1947 Gaitán pyysi presidenttiä lopettamaan väkivallan ja vaati ihmisarvon kunnioitusta.

Vuonna 1947 kuoli 14000 tässä väkivallassa. Toisaalta Ospina pyrki sovittelamaan kosotaa otatmalal hallintoon puolet liberaaleja, puolet konservatiiveja. Tämä ei lientänyt liberaalien katkeruutta tappiostaan. Gaitanin liberaalit vetäytyivät hallituksesta.

Populistisen liberaalipoliitikon murha johti suureen mellakkaan Bogotassa vuonna 1948. Tämä tunnetaan nimellä El Bogotazo.

Gaitánin murha ja Bogotazo

Vuonna 1948 häiriintynyt mies murhasi ampui liberaalipopulisti Gaitánin kadulla.

Murhaajan pidättänyt poliisi pakenti raivostunutta väkijoukkoa viinakauppaan. Väkijoukko kuitenkin murtautui sisään. Suuttuneet mellakoijat pahoinpitelivät Gaitánin murhaajan hengiltä. Se myös pyrki presidentin palatsiin surmaamaan Ospinan.

Liberaalien parissa levisi huhu, että presidetti olisi murhauttanut Gaitánin poliisilla.

Gaitánin kannattajien valvoma Radio Estación Últimas noticias kehotti kansaa aseisin konservatiiveja vastaan. Mm hyökkäämään hallinnon kimppuun kanssa haulikoin, kivin, kaupasta ryöstetyin mailoin, machete-veitsin, dynamiitein ym asein. Lisäksi radio neuvoi kuinka polttopullo tehdään.

Tämä laukaisikin valtavan mellakan, joka kesti 10 tuntia. Se raunioitti Bogotan keskustan. Autot ja bussit paloivat. Uusi liberaalien johtaja yritti parvekkeelta turhaan pysäyttää mellakkaa. Mellakoijat ryöstivät monta tavarataloa saaden sieltä aseiksi kelpaavaa. Mellakoijat valtasivat poliisiaseman. Moni mellakoija kuoli, kun tappelivat ryöstösaaliista.

Noin 600-3000 kuoli. Mellakoijat räjäyttivät Gomezin konservatiivilehden toimituksen dynamiitilla. Tätä kutsutaan Bogotazoksi. Myös liberaalien johto tuomitsi mellakan. Melalkat levisivät muutaman tunnin sisään moniin kaupunkeihin. Toisilla alueilla poliisi ja armeija liittyi kapinoiviin liberaaleihin, toisilla konservatiiveihin.

Liberaalit ja konservatiivit yrittivät molemmat hyötyä mellakasta: konservatiivit yrittivät murskata työväenluokkaan tukeutuvan opposition ja liberaalit käynnistää vallankumouksen. Liberaalit pelkäsivät heihin kohdistuvaa joukkomurhaa ja kommunistien tavoin perustivat maaseudulle itsepuolustuskeskuksia. Kommunistit toimivat väkivaltaisesti Bogotán seudulla ja hyökkäsivät muun muassa infrastruktuuria vastaan huhtikuussa. Vapautetut vangit liittyivät maaseudun taisteluryhmiin muodostaen aseistettujen sissipartioiden, cuadrillasien ytimen. Cuadrillalla oli valvonnassaan melko pieni alue, joka saattoi käsittää vain pari tilaa.

Väkivalta näytti ajan mittaa hiipuvan.

Konservatiivien yksinvalta

Parlamenttivaalit voittaneet liberaalit eivät uskaltaneet asettaa ehdokastaan presidentinvaaleihin. Tämä johtui siitä, että äärikonservatiivit harjoittivat väkivaltaa liberaaleja vastaan.

Alussa liberaalit pyrkivät yhdessä konservatiivien kanssa tukahduttamaan ääriliberalien ja kommunistien mellakoita. Mutta konservatiivit jatkoivat liberaalien vainoa. Tämän takia monet liberaalit erosivat hallintoviroistaan.

Liberaalit koettivat kaataa kongressissa koservatiivipresidentti Ospinan. Vastauksena Ospina kielsi julkiset poliittiset kokoontumiset, erotti liberaalit kuvernöörit ja hajotti lopulta parlamentinkin. Liberaalit suunnittelivat vallankaappausta vuoden 1949 lopuilla, mutta viime tipassa hyökäsivät. Yksi kasarmi kuitenkin nousi kapinaan.

Sen johdossa oli Eliseo Velásquez.

Ospinan vastustaja, kovan linjan kannattaja Gomez voitti vaalit. Gomez jyrkensi entisestään Ospina aloittamaa linjaa: liberaalit ja muut vastustajat pois politiikasta, keinoja kaihtamatta.

Gomez piti liberaaleja kommunistien tukijoina. Gomez lakkautti viimeisetkin poliittiset vapaudet ja ammattiyhdistykset. Gomez sulki liberaalit pois politiikasta.

Liberaalien mahdollisuudet vaikuttaa poliittisin keinoin asioihin hupenivat.

Väkivalta kiihtyikin uudestaan.

Velásquezilla oli ylemmyyskompleksi jonka takia hän silpoi vastustajiaan jotka aikoi tappaa. Velásquezin ryhmä hävisi taistelunsa, mutta uusia kapinoivia sissiosastoja nousi maaseudulla.

Maaseudun sota

Maaseudun köyhät maatyöläiset järjestyivät itsepuolustusjoukoiksi, suurtilallisia vastaan.

Maaseudulla maatyöläiset hyökkäsivät suurtiloille. Hallitus vastasi salaa toimivin kuolemanpartioin, jotka valtasivat pienmaanomistajien pellot.

Katoliset hyökkäsivät protestanttien kimppuun: hallituksen kannattajat puhuivat vapaamuurarien salaliitosta. Katoliset papit kiihottivat kannattajieen sotaan evankelisia vastaan.

Kun liberaalien sissit alkoivat vuonna 1950 kerätä hevosta ja karjaa verona, liberaalien suurmaanomistajatkin kääntyivät heitä vastaan.

Hallitus ei kyennyt kukistamaan kapinoita nopeasti, koska vuoristoisella maan keskiosien seudulla oli vaikeaa käyttää raskasta aseistusta.

Armeijan käyttämä raaka väkivalta ei tehonnut. Hallituksen oli pakko solmia tulitauko itäisen tasangon sissien kanssa. Liberaalien entinen presidentti Pumarejo alkoikin veljeillä "cowboyksi" kutsuttujen sissien kanssa. Tämän julkistettuaan hallitus lakkautti sanomalehdet ja pani ankaran sensuurin toimeen.

Pahin väkivaltakauden vuosi oli 1952, jolloin maassa kuoli noin 1000 ihmistä viikossa pahimmillaan.

Väkivaltaa oli eniten maaseudulla: kaupungeissa yleensä rauhallisempaa lukuun ottamatta hallituksen ja mellakoijien toimia.

Kosto seurasi toistaan. Hallitus suosi kuolemanpartoita, jotka puhdistivat maaseutua sisseistä. Paikalliset maanomistajat riitelivät keskenään, niin kuin talonpojat ja maanomistajat. Sissit myös taistelivat keskenään. Nuoret violentosit, väkivaltaiset rosvopäälliköt harjoittivat erityisen raakaa väkivaltaa. Ihmiset pakenivat tätä kaupunkeihin.

Ensin kiduttivat yksittäiset poliisit, sitten armeija ja myöhemmin myös tavalliset kansalaiset. Konservatiivihallinto salli väkivallan, koska se auttoi sitä tuhoamaan kommunismin.

Kolumbian sisällissodan 200 000 - 300 000 uhrista ehkä 90% oli siviilejä.

Väkivallasta suurin osa oli siviilien toisiaan vastaan. Se oli erityisen julmaa ja raakaa. Syynä oli mm halu viedä toisen maat.

Laittomuus vallitsi. Kidutus oli tekijälleen huvia, ryöstäminen keino viedä toisen omaisuus. Monia surmaamis- ja kidutusmuotoja tuli tunnetuksi sodan aikana. Tunnettu on mm "kolumbialainen solmio", jossa kieli vedetään kaulaan tehdyn viillon kautta ulos.

Eniten väkivaltaa vauraalla maaseudulla

Vastoin yleistä luuloa maaseudun väkivalta ei ollut pahinta köyhillä alueilla vaan melko vaurailla.

Vaikka vuoden 1948 väkivalta levisi miltei koko Kolumbiaan, melko pian se jäi suhteellisen rajatulla alueelle.

Eniten surmattiin ihmisiä Andeilla ja llanoksella eli tasangoilla. Nämä alueet olivat maatalousvaltaisen Kolumbian vaurauden ydinaluetta. Niissä tuotettiin vientiin. Väkivalta ulottui laajana mm. Andien Toliman, Caldasin, Vallen ja Cundinamarcan provinssien osiin. Esimerkiksi Tolima oli Kolumbian kahvintuotannon keskus ja Antioquia tekstiilintuotannon ja teollisuuden keskus.

Väkivaltaa oli enemmän niillä alueilla, joilla oli ennen sotaa äänestety liberaaleja, kuin konservatiiveja.

Rojas Pinilla

Gomez sai vuonna 1951 sydänkohtauksen mikä rajoitti hänen toimintakykyään merkittävästi. Sijaishallitsija Roberto Urdaneta Arbeláezista piti muodollista valtaa sen jälkeen, jatkaen Gomezin kovia otteita.

Kenraali Rojas Pinilla 1953 kaappasi vallan maltillisten konservatiivien tuella. Nämä kun eivät pitäneet Gomezista ja Arbelaenzista.

Pinilla pyrki osittain sovittelemalla rauhoittamaan väkivaltaa. Keinoina mm armahdukset. Tämä oli tehokas keino: useimmat sissipäälliköt laskivat aseensa. Mutta toiset taas jatkoivat ryöstellen aseellista vastarintaa. Eräs heistä oli Tirofijo, joka tunnettiin myöhemmin FARC-komminustisissien perustajana.

Väkivalta heikkenikin pariksi vuodeksi. Uusikin hallitus pyrki yhä kovin ottein kukistamaan opposition. Mutta vuonna 1955 Rojasin armeija hyökkäsi maaseudulla raaoin ottein pyrkien kukistamaan sissit.

Sisällissodan loppu, sissisodan alku

Enin väkivalta Kolumbiassa väheni merkittävästi, kun konservatiivit ja liberaalit sopivat keskenään vallanjaosta.

Syy tähän oli, että molemman pääpuolueet pelkäsivät Rojasin luovan maahan Argentiinan Juan Peronin tyyppisen diktatuurin. Toisaalta kahvin hinta laski ja maan talous huononi. Rojas joutui senkin takia epäosuosioon.

Silloinen peronismihan Argentiinassa vastusti vanhaa konservatismia ja oli lähinnä fasismilla ominaista korporatiivista nationalismia jossa oli mukana sosiaalidemokratiaa. Valtio rajoitti siellä vapaata tiedonvälitystä. Tämmöinen aate oli kauhistus konservatiiveille ja liberaaleille kapitalisteillekin. Rojas julisti itsensä ilman vaaleja armeijan tuella presidentiksi. Laaja yhteenliittymä aloitti maassa yleislakon. Maaseudulla liberaalien ka konservatiivien yhteenotot heikkenivät vuosi vuodelta.

Myös kansan väsymys sotaan edesauttoi rauhan palauttamista. Muttei rauha ollut täydellinen: käytännössä rosvoiksi muuttuneet ryhmät ja kommunistit jatkoivat sissisotaa, joka katkeilen on paikoin jatkunut tähän päivään asti.

Sisällissodan uhrit

La Violencia vaikutti suoraan tai epäsuorasti 10%:iin maan väestöstä. Noin 2% kuoli. Kolumbian väkiluku sodan aikaan noin 11 - 15 miljoonaa ja kasvussa sodasta huolimatta.

• Kuolleita 200 000 - 300 000
• Haavoittuneita 600 000 - 800 000
• Pakolaisia 1 000 000