Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Keltit keskiajalla

Kulttuuripiiri: Keltit

Ajankohta: noin 500-luvulta lähtien

Varhaiskeskiajalle tultaessa kelttiväestön asuma-alue oli vetäytynyt Brittein saarille eli Iso-Britanniaan ja Irlantiin. Mantereen kelttiväestä oli latinalaistunut ja sittemmin kokonaan kadonnut kansainvaellusten ristipaineessa. Entisen mahtavan kelttikansan sijaan mantereella vaikuttivat nyt itaalisia ja germaanisia kieliä puhuvat kansat.

Britit

Britit 500-luvulla

Roomalaiset joutuivat vetäytymään Britanniasta 400-luvulla jaa valtakunnan sisäisen sekasorron ja lisääntyvien hyökkäysten vuoksi. Britit jakautuivat uskollisiin ja itsenäisyyden kannattajiin. Osa pakeni sekasorron tieltä Armorikaan (nykyinen Bretagne), Galiciaan ja kenties myös Irlantiin. Saksit saapuivat 500-luvulla ja aloittivat valloituksensa. Valloittamaton osa maata säilytti roomalais-brittiläisen kulttuurinsa ja kristinuskonsa.

Britonnia ja Bretagne

Britonnia niminen brittien siirtokunta esiintyy Galician alueen kirkkohistoriassa 500-luvulta 800-900-luvuille asti, jolloin se katoaa kenties viikinkien hyökkäyksen seurauksena. Brittiläiset oli kuitenkin nopeasti paikallistettu.

Armorikan nimen muuttuminen Bretagneksi tapahtui roomalaiskauden lopulla, kun brittiläisjoukkoja tuotiin Galliaan. Heidän asutuksensa laajeni, kun saksit hyökkäsivät Britanniaan. Tällöin brittikieli vakiintui niemimaalla ja heidän perustamansa kuningaskunnat tekivät vastarintaa frankkeja vastaan. Bretagnen puhujien alue supistui kuitenkin jo keskiajalla kohti länttä.

Paikallinen kristinusko on kelttiläistä alkuperää ja ensimmäisiä seitsemää saarnaajaa kutsutaan nimellä "seitsemän perustajapyhimystä". Bretagnen vahva kelttiläinen kulttuuriperinne säilyi erityisesti sen musiikissa. Se on kuulunut Iso-Britannian tapaan perinteisiin oluenvalmistusalueisiin. Alueella on läheinen yhteys Cornwalliin. Vanhimmat bretagnen kieliset tekstit ovat 700-luvulta, selvästi ennen kuin ensimmäiset esimerkit ranskana kielestä.

800-luvulla alueesta muodostui itsenäinen Bretagnen herttuakunta. Keskiajalla se etsi vuoroin liittolaisia Englannista ja Ranskasta. Vuodesta 1488 se oli Ranskan vallan alla ensin avioliiton kautta ja sittemin Ranskan osana vuodesta 1532.

Cornwall

Vanhan tinakaivoksen rauniot

Cornwall oli roomalaiskaudella Dumnonia ja sillä nimellä se tunnettiin varhaiskeskiajalla 300-700-luvuilla. Cornwallin lisäksi se sisälsi alueita Devonista ja muistakin maakunnista. Siitä tuli Cornwallin kuningaskunta 600-900-luvuilla, jolloin alueen muut osat joutuivat vähitellen saksien haltuun. Aluuelle oli saapunut myös irlantilaisia siirtolaisia.

Cornwallilla oli ollut jo esiroomalaisella kaudella läheiset yhteydet Armoricaan (Bretagneen). Esihistorialliselta ajalta asti alueen talouden perustana oli maatalouden ja kalastuksen ohella tinan kaivuu. Roomalaiskauden jälkeenkin se ylläpiti kauppayhteyksiään Galliaan ja Välimerelle. Kristillisyys säilyi roomalaiskauden jälkeenkin.

Aina 700-luvulle asti Cornwall oli osa Dumnoniaa, jota hallittiin Essexistä. Cornwallin nimi tulee aliheimosta nimeltä Cornovii, joka alunperin asutti Devonia. Dewonin menettämisen jälkeen 800-luvulla alueen hallitsijoista puhutaan nimellä Cornwallin tai Länsi-Walesin kuninkaat. 900-luvulla se oli jo kutistunut herttuakunnaksi huolimatta tanskalaisista liittolaisistaan. 880-luvulta eteenpäin papit olivat yhä enemmän sakseja.

1000-luvun alussa alue joutui osaksi Englantia, mutta cornin kieltä puhuttiin edelleen. Normannivalloituksen jälkeen Cornwallin herttuan titteli joutui avioliiton kautta heidän haltuunsa. Vähitellen suku kuitenkin kuoli. 1300-luvulla ilmestyi uskonnollisia mysteerinäytelmiä Glasney Collegen (1265-1548) yhteydessä. Uskonpuhdistukseen liittynyt cornin kieltä säilyttäneen oppilaitoksen lakkauttaminen sai myöhemmin aikaan paikallisen kapinan 1549. Tilanne johti vähitellen Cornwallin kielen ja identiteetin katoamiseen 1700-luvulle tultaessa.

Wales

Roomalaiskauden jälkeen

Walesin alue oli ennen roomalaiskautta ja sen aikana jakautunut usean heimon alueeksi, joista vahvimmat olivat silurit ja ordovikit. Nämä kaksi heimoa myös vastustivat roomalaisvaltaa vahvimmin. Silurit kävivät sissisotaa roomalaisia vastaan pitkälle roomalaiskaudelle, joten roomalaisten sotilaallinen läsnäolo alueella oli vahva.

Walesin historia aivan roomalaiskauden jälkeen on hämärä, koska kirjoitettua historiaa on vähän. Alueella oli jonkin verran uutta irlantilaista asutusta. Se oli jakautunut useaan itsenäiseen kuningaskuntaan. 400-luvulta eteenpäin anglo-saksien eteneminen puristi brittiläistä kulttuuria länteen. 700-800-luvulle tultaessa vahvimmiksi kuningaskunniksi olivat muodostuneet luoteinen Gwynedd ja keskinen Powys. Lopulta alue yhdistyi Walesin ruhtinaskunnaksi 1216.

Normannit valloittivat Walesin vähitellen saapumisensa jälkeen. Ensinnä oli Walesissa tapahtuneen kuninkaan murhan ja sisällissodan vuoksi vuorossa pohjoisosa, joka joutui väliaikaisesti normanni valtaan 1000-luvun lopussa. Pian Walesin yhdistymisen jälkeen sen kuningas houkuteltiin normannien ansaan ja Wales joutui käytännössä normannien valtaan. Paikalliset kuitenkin jatkoivat vastarintaa. Mustasurma eli rutto saapui Walesiin 1348 ja kuten muuallakin merkittävä osa ihmisistä kuoli, tietojen mukaan noin 30%.

Owain Glyndŵrin lippu

Tilanne rauhoittui vähitellen, kunnes 1400-luvulla Walesilainen aatelisherra Owain Glyndŵr (Owen Glendower) ryhtyi kapinaan, joka sai laajaa kannatusta ja nosti walesilaishenkeä. Tästä seurasi, etteivät walesilaiset saaneet enää kantaa asetta. Pian he kuitenkin olivat mukana ruusujensodan molemmilla puolilla. Henrik VIII antoi Walesia koskevat lait 1535-1542, jossa tämä poisti siihen asti voimassa olleen walesilaisen lakijärjestelmän ja siirsi walesin kielen syrjään virallisista yhteyksistä. Samalla hän kuitenkin antoi ensikertaa Walesilaisille tasavertaisen oikeuden tulla valituksi parlamenttiin.

Walesilaisen mytologia säilyi kansantarinoiden ja keskiajalla muistiin kirjoitettujen legendojen muodossa, joista kuuluisin lienee tarina kuningas Arthurista. Toinen kuuluisa sankari on neliosaisen Mabinogion-eepoksen sankari Pryderi, joka yhdistää hajanaisen eepoksen eri tarinalinjat. Walesiläisen tarinaperinteen valtavasta rikkaudesta, johon tarujen ja historiallisten kroniikkojen lisäksi kuuluvat monenlaiset kansansadut, lienee kiittäminen runonlaulaja eli bardi-perinnettä, joka jatkui 1200-luvulle saakka. Myöhemmin tämä perinne antoi sysäyksen englantilaisen fantasiakirjallisuuden synnylle ja antoi sille virikkeitä.

Kuka kuningas Arthur?

500-luvulla nimestä Arthur tuli suosittu ainakin skottien ja walesilaisten piirissä ja tämä saattaa viitata todelliseen esikuvaan. Anglo-saksien eteneminen näyttää pysähtyneen melko pian ja uudestaan n. 570-luvulla. Ensimmäiset tiedot kuningas Arthurista ovat kuitenkin vasta 800-luvulta sekä walesilaisessa että bretonien kirjallisuudessa.

Walesin lipun punainen lohikäärme, joka liittyy myös Arthuriin, on suosittu walesiläinen tunnuseläin

Riothamus, joka tarkoittaa ylikuningasta, kuninkaallisinta, oli historiallinen hahmo joka eli 400-luvun lopulla ja tunnetaan bysanttilaisista teksteistä 500-luvun puolivälistä vain noin 80 vuota oletetun kuolemansa jälkeen. Hänelle lähetetty kirje vuodelta 460 on myös säilynyt. Hänen väitetään olleen mukana Galliassa 470 taistelemassa barbaareja vastaan. Väitetään, että hänen gallialaiset liittolaisensa pettivät hänet. Hänen sanotaan nähdyn viimeksi Avallonin kaupungin lähellä. Vaikka moni viittaa Arthuriin, on kuitenkin epäselvää onko kyse Britannian vai Armorikan kuninkaasta.

Ambrosius Aurelianus oli voimakas roomalais-brittiläinen johtaja, joka tunnetaan kamppailusta sakseja vastaan, kenties myös Badon kukkulan taistelussa. Hänestä tuli jäljelle jääneiden brittien johtaja roomalaisten asukkaiden kuoltua taisteluissa. On kuitenkin mahdollista, että hän eli jo ennen tätä taistelua. Eräiden lähteiden mukaan Aurelianus olisi ollut Arthurin isä.

Mitään varmaa tietoa Artturin olemassa olosta tai historiallisista esikuvista ei ole ja teos muistuttaa paljolti kelttiläistä mytologiaa, maagisine aseineen ja vedenneitoineen (veden jumalatar). Lisäksi se on hyvin samankaltainen kuin suurin piirtein samoihin aikoihin syntynyt anglo-saksinen Beowulf.

Gaelit

Gaelit, brythonit (eli britit) ja piktit 400-luvulla

Alunperin gaelit olivat kotoisin Irlannista. Tätä historiallista jaksoa kesti 100-1607 jaa, jolloin Irlannissa oli voimassa gaelien poliittinen järjestelmä. Saari oli klaanien (eli sukujen) ja kuningaskuntien (túatha) tilkkutäkki. Ne taistelivat luonnonvaroista ja kasvoivat ja heikkenivät riippuen tilanteesta. Miehet kokoontuivat pieniksi itsenäisiksi taistelujoukoiksi, Fianna (yksikkö Fian), jotka harjoittelivat ja metsästivät yhdessä.

700-luvulta lähtien maa oli nimellisesti ylikuninkaan vallan alla, mutta vasta Brian Borun ollessa vallassa 1000-luvulla kuninkuudesta tuli varsinaisesti kansallinen. Normannivalloituksen aattona 1169 yhdistyminen oli edennyt niin pitkälle, että yksittäisistä kuningaskunnista oli käytännössä muodostunut läänejä.

Alunperin suullinen gaelien laki oli kirjattu talteen 600-900. Suurin osa laeista oli kristinuskoa vanhempia maallisia lakeja, mutta uudella uskonnolla oli kuitenkin myös vaikutuksensa. Paikallistasolla kokoontui neuvostoja, jotka yhdessä päättivät asioista. Naisilla oli aikakauteen nähden suhteellisen paljon vapauksia. Asutus oli keskittynyt suurempiin tai pienempiin kyliin ja rengaslinnoituksiin. Pääelinkeinoina olivat karjankasvatus ja kalastus. Sekä naisten että miesten pukuna oli pitkäpaita, léine ja viitta, brat, joka oli ehkä tartan-kuvioitu. Miehillä oli parta.

Normannin vallatessa Iso-Britannian suuri osa Irlantiakin tuli heidän valtansa alle. Sen ulkopuolella kelttiläinen järjestelmä kuitenkin jatkoi toimimista. Vähitellen normannikuninkaiden valta heikkeni ja he ottivat vaimoja gaeli-perheistä ja irlantilaistuivat omaksuen kielen ja kulttuurin. 1500-luvulla alkoi Irlannin uudelleen valloitus.

Skotit

Viimeistään 400-luvulla gaelit levittäytyivät Kaledonian (eli Skotlannin) etelärannikolle. On mahdollista, että heitä oli siellä jo aiemmin. Tätä väestöä alettiin nimittää skoteiksi, tosin skotteja oli osin edelleen myös Irlannin puolella.

Piktit

Vaikka useimmat tutkijat pitävätkin piktejä keltteinä, täyttä varmuutta heidän alkuperästään ei ole. Kuitenkin piktien kirjoituksista tutut nimet ja paikannimet viittaavat siihen, että he puhuivat brittien sukulaiskieltä. Heidän nimens on roomalaista alkuperää ja viittaa heidän sinisillä kuvilla tatuoituihin vartaloihinsa. Alue tunnettiin joko Kaledoniana tai Piktien maana.

Varhaiset piktit muistetaan merirosvoina, jotka tekivät ryöstöretkiä pitkin roomalaisen Britannian rannikoita. Jopa myöhäisellä keskiajalla ero kauppiaiden ja merirosvojen välillä oli epäselvä. Arkkeologisten havaintojen mukaan alue ei kovin paljon poikennut muista kelttiläisistä alueista.

Irlannista peräisin olevien Skottien 800-luvulla perustama Alban valtakunta oli todennäköisesti puolittain piktiläinen ja todennäköisesti piktit 1000-luvulle tultaessa sulautuivat skottiväestöön.

Seitsemän kelttikansakuntaa

Kelttiläiset kansakunnat

Nykyaikana puhutaan kuudesta tai seitsemästä kelttikansakunnasta ja tarkoitetaan: Irlantia, Walesia, Skotlantia, Manx-saarta, Cornwallin niemimaata ja Bretagnen niemimaata sekä toisinaan myös Espanjan Galiciaa. Kelttien jälkeläisiä on paljon myös Pohjois-Amerikassa.

Kelttikulttuuri on elinvoimaisinta kelttiläisten kielten nykyisillä puhuja-alueilla eli Walesissa, Bretagnessa, Irlannin länsirannikolla ja Skotlannin saaristossa. Myös Skotlannissa ja Irlannissa, jotka ovat poliittisesti itsenäisiä tai autonomisia alueita, eräitä kulttuurin piirteitä on säilynyt. Cornwallissa ja Manx saarilla kulttuuria on pyritty elvyttämään. Myös galicialaiset samaistuvat mielellään kelteiksi, vaikka kelttiläisen väestön vaikutus alueella oli vähäistä tai se on kaukana historiassa.

Anglosaksisissa maissa kelttiläisen kulttuurin piirteitä näkyy kielellisissä lainoissa ja eräissä vanhoissa juhlapyhissä, erityisesti Halloween eli pyhäinpäivän juhlinnassa, jossa on vahvoja yhtymäkohtia muinaiskelttiläiseen Samhain-juhlaan ja sen vainajain ja henkien vierailuihin. Kurpitsalyhdyt puolestaan viittaavat irlantilaisten kansantarujen Jack-pirulaiseen, joka vaeltaa pimeässä pelkät hehkuvat hiilet valonaan. Myös uuspakanat ja eräät kulttuuriseurat pitävät yllä vanhojen kelttiläisten juhlien juhlintaa. Uuspakanuus onkin monesti saanut vahvoja vaikutteita juuri kelttiläisyydestä, vaikka se ei perustukaan puhtaasti kelttiläiseen perinteeseen. Kuitenkin erityisesti vuodenkierto juhlineen noudattelee lähinnä kelttiläistä kalenteria.

Erityisesti Irlannissa ja Walesissa kelttiläisyys yhdistetään runouden ja yleensäkin kirjallisuuden suosioon. Kaikilla kelttiläisillä alueilla vahvimpana yhdistävänä tekijänä on musiikillinen perinne. Kelttiläinen koristelutyyli on säilyttänyt suosionsa ja moninpaikoin erityisesti muinaisiin juhlapyhiin liittyvät ruokalajit ovat säilyneet suosiossa. Kelttiläisiä sanoja on säilynyt englannin lisäksi erityisesti espanjassa ja ranskassa sekä latinan kautta muissakin kielissä.

Kelttiläinen herätys

1800-luku oli kansallisuusaatteiden nousukautta koko Euroopassa. Tuolloin syntyi myös ajatus kelttiläisestä herätyksestä - perinteisen kelttiläisen kulttuurin vahvistamisesta ja kelttiläisten kansojen itsenäisyyshaaveista. Vahvimmillaan liike oli irlantilaisen autonomialiikkeen piirissä, joka ajoi Irlantiin sisäistä itsenäisyyttä eli autonomiaa, joka saavutettiin 1922. Prosessi johti viimein sen itsenäistymiseen toisen maailmansodan jälkeen.

Paitsi kansallisuusaatteeseen, kelttiläisen kulttuurin herätys oli yhteydessä myös romantiikan aikakauteen. Romantiikka oli kulttuurin aatesuunta, joka vaikutti niin kirjallisuuteen, musiikkiin kuin kuvataiteisiinkin. Keltit nähtiin sen silmin jaloina villeinä. Tämä ei vaikuttanut vain naapureiden (englantilaisten) näkemyksiin, vaan myös kelttien omakuvaan. Kelttiläisyys nähtiin mystillisenä. Alettiin elvyttää kornin kieltä ja kelttiläisiä kisoja Skotlannin ylämaassa.

Toisen maailmansodan aikana osa bretagnelaisista teki yhteistyötä natsien kanssa toimiessaan ranskalaisia vastaan. Kylmän sodan aikana pohjoisirlantilaset alkoivat vaatia epäoikeudenmukaisten ja -tasa-arvoisten käytäntöjen päättämistä. Bretagnelaiset olivat mukana ranskalaisessa 1968 kansannousussa esimerkiksi opiskelijaradikalien rinnalla. He käyttivät omia iskulauseita ja kansallisia tunnuksiaan. Viimeiseksi skotit ehdottivat 2009 puolivakavissaan valtioliiton purkamisesta Englannin kanssa.

Sanasto

Columbanus oli 500-luvulla elänyt irlantilainen munkki, joka levitti kelttiläisen luostarilaitoksen Frankkien valtakuntaan ja perusti alueelle useita luostareita. Eräs Euroopan keskiajalla käännyttäneistä kelttiläisistä munkeita.

Germaanisten kielten puhujat rautakaudella 500–60 eaa.

Frankit olivat Reinin itäpuolelta kotoisin ollut germaanikansa, joka ilmestyi 200-luvulla Gallian koillisrajalle. He jakautuivat Reinin ylä- ja ala-juoksun kansoihin. Ala-juoksun frankit tunkeutuivat 300-luvulla nyky-Belgiaan ja 400-luvulla nyky-Ranskan alueelle. He antoivat nimensä Ranskalle. Roomalaiset pakottivat heidät kuitenkin alaisuuteensa 400-luvulla. 500-luvulla frankkien kuningas Klodovig valloitti Gallian viskooteilta. Hän perusti tuolloin frankkien valtakunnan.

Germaanit eli teutonit olivat rautakaudella ja antiikin aikoina tunnettuja kansoja Nimitys oli Cesarin antama nimi Reinin toisella puoella asuville kansoille. Kaikki näistä roomalaisten germaaneiksi kutsutuista kansoista eivät kuitenkaan puhuneet germaanisia kieliä. Rautakaudella germaanisten kielten puhujat asustivat lähinnä nykyisen Etelä-Ruotsin, Etelä-Norjan rannikoiden, Tanskan ja aivan pohjoisimman Saksan alueella. Kansanvaellusten aikoina kieleltään germaaniset kansat osallistuivat Länsi-Rooman valtakunnan hävittämiseen muiden kansojen ohella.

Kansainvaelluksilla tarkoitetaan laajoja muuttoaaltoja.

Normannit olivat saapuneet Pohjois-Ranskan Normannian alueelle 800-luvulla Skandinaviasta eli Pohjoismaista. He lienevät olleet tanskalaisten viikinkien jälkeläisiä. 1000-luvulle tultaessa normanni hovi oli jo ilmeisesti pitkälle unohtanut pohjoiset tavat. Kulttuurillisesti he olivat yrittelijäitä ja mukautuvia ja levittäytyivät laajoille alueille Eurooppaa. Normanni valloittajia oli Etelä-Euroopassa asti. He vaikuttivat myös ristiretkillä.

Rutto eli paiserutto levisi kulkutautina keskiajan Euroopassa ja synnytti kauhua. Tauti leviää kirppujen mukana jyrsijöistä ihmisiin. Se on bakteeriperäinen tauti, jonka itämisaika on 2-10 päivää. Sen oireita ovat korkea kuume, paiseet ja verenpurkaumat. Bakteerit lisääntyvät nopeasti elimistössä, koska elimistö pystyy huonosti puolustautumaan niitä vastaan. Lopulta ne hoitamattomina aiheuttavat verenmyrkytyksen.

Ruttoa tavattiin Euroopassa ainakin 500-luvulta asti. Välillä se kuitenkin katosi ja palasi suurena aaltona 1300-luvulla, jolloin se sai kauhistuttavan nimen mustasurma. Tuolloin sitä levittivät mustarotat. Nykyaikana parantunut hygienia ja antibiootit ovat lähes hävittäneet ruton läntisestä maailmasta. 2001 New Yorkissa levisi paiserutto, jota aluksi epäiltiin bioterrorismiksi, mutta osoittui lopulta rotista tartunnan saaneen maaseudulta kaupunkiin matkailemaan tulleen pariskunnan levittämäksi.

Yorkin ruusu

Ruusujen sodat olivat Lancaster ja Yorkin sukujen monimutkaista taistelua Englannin kruunusta vuosina 1455 -1487. Molemmat suvut olivat lähtöisin Edward III:sta. Sodan nimi tuli sukujen vaakuna-ruusuista, joka Lancasterilla oli punainen ja Yorkilla valkoinen. Lancasteria kannatettiin pohjoisessa ja lännessä - Yorkia etelässä ja idässä. Sodissa ylhäisaatelia kuoli suuria määriä ja se oli tärkeä syy aateliston vallan heikkenemiseen, joka valmisti maata Tudorien keskitetylle valtakaudelle. Tudorit olivat Lancasterilaista haaraa. Englannin kuningas Henrik Tudor eli Herik XII (7.) (vuosina 1485–1509) oli ensimmäinen Tudor-sukuinen hallitsija. Tudor sukujen vaakunassa yhdistyvät sekä punainen että valkoinen ruusu. Hänen poikansa Henrik XIII tuli kuuluisaksi kuudesta vaimostaan. Tyttärestä Margareta Tudorista tuli Skotlannin kuningatar. Myös Maria Tudor oli hetken aikaa Ranskan kuningatar.

Euroopan kansoja 400-luvulla

Saksit eli saksilaiset olivat germaaninen heimo, jotka asuttivat Luoteis-Saksaa ja kapeaa kaistaletta nykyistä Hollantia. He tunkeutuivat Britanniaan ja antoivat sille myöhemmin tunnetun anglo-saksisen nimityksen. Suurin osa kuitenkin pysyi mantereella ja muodosti Saksin herttuakunnan 700-luvulla. He välttelivät kauan kristityiksi kääntymistä, mutta joutuivat lopulta osaksi frankkien valtakuntaa.

Britanniaan kansainvaellusten pyörteissä 400-luvulla hyökännyt tai muuttanut joukko koostui saksien lisäksi angleista, juuteista, frankeista ja friisiläisistä, jotka olivat kaikki nykyisen Alankomaiden, Luoteis-Saksan ja Tanskan germaaneja. Anglit olivat kotoisin Itämeren rannalta, Jyllannin niemimaan (eli Tanskan) juuresta. Juutit olivat kotoisin Jyllannista ja Friisiasta. Merenkulkutaidoistaan tunnetut friisit puolestaan olivat Pohjanmeren rannikolta Tanskasta Alankomaihin asti ulottuvalta vyöhykkeeltä. Heidän osallistumista retkeen on pidetty todennäisönä, koska frankit lähtivät matkaan heidän alueensa kautta ja kenties koko retki perustui heidän purjehdustaidoilleen. Frankeista on puhuttu tässä sanastossa jo toisaalla.