Wikijunior Muinaiset kulttuurit/Kelttien kulttuuri

Kulttuuripiiri: Keltit

Ajankohta: noin 500 eaa lähtien

Kielet

Kelttiläisten kielten nykyiset puhuma-alueet ovat vain pieni osa muinaisista.

Kielellisesti keltit ovat osa indoeurooppalaista kieliryhmää. Aiemmin kelttiläisiä kieliä puhuttiin laajalti Euroopassa, mutta nykyisin vain Brittein saarilla ja Bretagnessa sekä osin myös siirtolaisten parissa Amerikan mantereilla. Nykyään ne ovat kaikkialla vähemmistökieliä.

Kielet voidaan jakaa goideelisiin (iiri, manksi ja gaeli), britannisiin (bretoni, korni ja kymri), muinaiskelttiläisiin ja kreolisoituneisiin eli sekoittuneisiin (bungee ja shelta) kieliin. Vahvoja kieliä ovat enää bretagne ja Walesin kymri, heikompia mutta yhä elossa olevia Irlannin iiri ja Scotlannin gaeli. 1700-luvulla kuollutta Cornwallin korniakin on yritetty herättää henkiin.

Esikelttiläinen kieli syntyi indoeurooppalaisesta murteesta todennäköisesti noin 6000 vuotta sitten. Esi-keltti jakautui ammoisina aikoina hieman toisen tyyppisiin ryhmiin. Jakautuminen tapahtui todennäköisesti suurin piirtein vuoden 900 eaa paikkeilla, mutta joka tapauksessa 1200-800 eaa välisenä aikana, mutta joidenkin teorioiden mukaan jopa huomattavasti aiemmin.

Antiikin aikana keltiläisiä kieliä puhuttiin laajalti manner-Euroopassa ja jopa sen ulkopuolellakin. Asterixistakin tutun gallialaisen kielen (nyky-Ranska) läheisiä sukulaisia olivat leopontti (nykyinen Pohjois-Italia), noric (nyky-Slovenia-Itävalta) ja galatian kieli (nyky-Turkki). Keltiberia puhuttiin Iberian niemimaalla eli nykyisen Espanjan ja Portugalin alueella. Muinoin britannisiin kieliin kuului ainakin cumbrilainen ja kenties myös piktin kieli, joka saattaa kuitenkin olla muinaisen britannian sisarkieli ennemmin kuin sen jälkeläinen. Bretagnen nykyinen kieli on brittiläistä perua eikä muinaisen gallian kielen jäänne.

Varhaisin todiste kelttikielten olemassaolosta on 500-luvulta eaa leopontilla kirjoitettuna. Mannerkelttiläiset kielet ovatkin säilyneet ainoastaan kirjoituksina ja paikannimissä. Saarikelttiläisistä kielistä ensimmäiset merkinnät ovat ogham kirjoituksella 400-luvulta ja vanhalla iirillä 800-luvulta. Vanhinta irlantilaista kirjallisuutta edustaa 1100-luvulla kirjoitettu Táin Bó Cúailnge (Cooleyn karjakaappaus).

Ogham-kirjoitus

Ogham-kirjoitus

Ogham-kirjoitusta on käytetty muinais-iirillä ja jonkin verran myös piktin kielen kirjoittamiseen. Sitä on löydetty kivimuistomerkeistä ympäri Irlannin meren rantoja. Kirjoitukset jakautuvat muinais-iirillä kirjoitettuihin ortodoksisiin ja vanhalla iirillä kirjoitettuihin skolastisiin testeihin.

Merkittävin osa kirjoituksista on löydetty Etelä-Irlannista Kerryn maakunnasta ja vastarannalta Etelä-Walesista. Loput löytyvät Kaakkois-Irlannista, Länsi-Skotlannista, Man saarilta, Devonista ja Cornwallista. Suurimmassa osassa kirjoituksia on kyse henkilöiden nimistä, ilmeisesti muistomerkkien pystyttäjistä.

Skolastisen eli oppineen kauden kirjoitukset ovat ilmeisesti saaneet innoituksensa käsikirjoituksista. Niitä on 500-luvulta lähtien aina nykyaikoihin asti, niin vanhalla, keskiaikaisella kuin nyky-iirilläkin. Osa viikinkiaikaisista kivistä on kirjoitettu vanhalla norjalla tai ainakin sisältää norjalaisia nimiä.

Kulttuuri

Yhteiskunta

Kelttiläinen yhteiskunta perustui sukulaissuhteille ja luokkaeroille. Suurinta osaa heimoyhteisöistä johti kuningas. Se muodostui sotilasaatelista, älyllisestä luokasta, johon kuuluivat druidit, runoilijat ja laintuntijat sekä tavallisesta kansasta. Vielä historiallisinakin aikoina kuninkaat valittiin usein niiden joukosta, jotka olivat isälinjaa pitkin kuningassuvun jäseniä. Toisaalta esimerkiksi piktit valitsivat perilliseksi mieluusti tyttärenpojan tai sisarenpojan.

Heikoimmassa asemassa olivat orjat. Orjuus lienee ollut samankaltaista kuin yleensäkin antiikin maailmassa. Se oli perinnöllistä, vaikka siitä vapauttaminenkin oli mahdollista. Orjia saatiin usein sotaretkiltä kaappaamalla tai orjaksi voitiin joutua maksamattoman velan vuoksi.

Tällä kukkulalla sijaitsi ennen eräs kelttien linnoitettu kukkulakaupunki, oppida.

Kelttiläisistä perheistä tiedetään melko vähän. Roomalaiset pitivät britti naisia vapaamielisinä ja sukupuoliroolit saattoivat yleensäkin poiketa aikansa yleisistä rooleista. Naiset saattoivat jopa olla sotureita.

Asutus oli osittain kaupunkimaista, mutta paljolti myös hajanaista. Brittein-saarilla asutus oli pääosin maalaismaista, kun taas mantereella oli paljonkin kaupunkimaista asutusta.

Penkeröitynyttä entistä peltomaata

Yhtenevä maatalousjärjestelmä, jota yleisesti kutsutaan kelttiläisiksi pelloiksi, vallitsi Keski-Euroopassa ja Britanniassa varhaiselta pronssikaudelta keskiajan alkupuolelle. Sen merkit näkyvät aitaamisena, vajonneina teinä ja maatiloina. Pellot on jaettu tilkkutäkkimäisiin neliöaloihin, jotka ovat tuskin 2000 neliömetriä laajempia, eli ne lienevät perhetiloja. Pitkäaikainen auraaminen on aiheuttanut mäenrinteillä maan murtumista luonnollisiksi penkereiksi.

Kelttiläinen lainsäädäntö

Kelttiläisissä maissa on käytetty erilaista tapaoikeutta. On epätodennäköistä, että kelteillä olisi koskaan ollut mitään yhtenäistä lainsäädäntöä. Voidaan luoda vain yleistyksiä lainkäytön pääpiirteistä. Osa periaatteista on ikivanhoja. Lait kehittyivät rinnan muiden antiikin kansojen kuten germaanien ja roomalaisten lakien kanssa ja lienevät saaneet niistä vaikutteita.

Tietoa kelttiläisestä lainkäytöstä on saatu esimerkiksi Ceasarin Gallialaisista sodista kertovista muistelmista "Gallian sota", jossa kerrotaan gallialaisesta lainkäytöstä sekä Walesin ja Irlannin keskiaikaisista lakikokoelmista. Pieniä tekstikatkelmia on säilynyt myös keltibeerien laeista. Se mitä tiedämme kelttiläisestä lainsäädännöstä liittyy lähinnä sopimuksiin ja sukulaissuhteisiin, vaikka hieman tietoa on myös rikosoikeudesta ja käytännön lainkäytöstä.

Kuva kahdesta druidista, joka on piirretty löytyneen hautakaiverruksen perusteella

Sukulaissuhteilla ja esi-isillä oli tärkeä merkitys rautakautisille kelteille, mikä näkyi myös heidän hautajaismenoistaan ja kaiketi myös laeissaan. On melko vahvaa näyttöä siitä, että klaanin eli suvun jäsenten tuli antaa toisilleen tukea ja auttaa toisiaan niin arkielämässä kuin laillisissa kiistoissa. Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa mitä tiedämme keskiajan brittiläisestä kelttilainsäädännöstä. Klaanin omistamat maat ja luonnonvarat olivat yleensä yksittäisen henkilön hallinnassa. Todennäköisesti ylempään yhteiskunnalliseen asemaan liittyi jonkinlaisia etuoikeuksia.

Avioliittolainsäädäntö oli melko samanlainen kuin sen ajan Euroopassa yleensäkin. Aatelistolla saattoi olla useita vaimoja. Omaisuus oli jaettu tasan puolisoiden kesken. Vaikkei varmuutta avioero-oikeudesta olekaan, sitä pidetään kuitenkin todennäköisenä, koska ainakin keskiajalla se oli mahdollinen useista syistä. Sijais- ja yhteisvanhemmuus oli tavallista kelttiläisissä yhteisöissä ja sen kautta luottin eräänlaisia keinotekoisia sukulaissuteita. Tämä liittyi esimerkiksi lapsiin, joita vaihdettiin keskenään sopimusten pantteina. Cesarin mukaan gallit lähettivät lapsiaan myös druidien oppiin.

Kelttiläinen sopimusoikeus muistutti kovasti germaanien sopimusoikeutta ja liittyi todennäköisesti kansojen välisiin läheisiin kauppasuhteisiin. Aatelislapsia käytettiin yleisesti heimo- ja valtiosopimusten pantteina, ei vain kelttien keskinäisissä vaan myös heidän ja germaanien välisissä sopimuksissa. Sopimus oikeus jakautui lyhytaikaisiin ja välittömiin sekä pitkäaikaisiin sopimuksiin. Ensimmäisissä riski oli pieni ja jälkimmäisissä suuri. Kun ensimmäisessä riittivät vakuudet, tuli toisessa antaa vakuudet ja jotain pantiksi.

On mahdollista, että kelteillä oli oma tuomariluokkansa. Eräiden lähteiden mukaan osa druideista olisi toiminut tuomareina, mutta toisaalta joidenkin lähteiden mukaan myös päälliköt ja kuninkaat olivat tuomareita. Kelttien ankarin rangaistus rikoksista oli estää rikoksen tekijää osallistumasta uskonnollisiin toimituksiin. Sen lisäksi määrättiin erilaisia sakkoja ja korvauksia.

Keskiaikaiset klaanit

Klaanilaitos tunnetaan lähinnä irlantilaisesta ja skotlantilaisesta yhteisöistä. Se tarkoittaa lapsia ja perustuu yleensä johonkin tunnettuun yhteiseen esi-isään, josta saattaa kuitenkin olla kulunut hyvinkin pitkä aika.

Irlannissa

Klaania käytettiin keskiajan Irlannissa sekä luomaan sukunimiä Mac-alkuliitteellä (jonkun pojat) että toimimaan hallinollisena yksikkönä. Esimerkiksi O'Daly suku on runollisesti Dalaigh klaani, joka periytyy kaukaisesta Dalaigh nimisestä esi-isästä. Klaania saatettiin myös käyttää laajemman sukunimen alaryhmänä esimerkiksi Clandenboyn O'Neillit muodostivat Aodha Buidhe klaanin, jonka esi-isä Aodha oli kuollut 1298.

Tällainen klaanilla oli yhteisiä maanomistus etuja, mutta sen poliittinen valta oli paikallista. Irlantilaista klaania hallitisi joko klaanipäällikkö tai klaanineuvosto. Suuret klaanit saattoivat vielä jakautua pienempiin osastoihin (sept). Klaanit muistuttivat enemmän nykyaikaista yritystä kuin puhdasta sukuyhteisöä. Sen tehtävä oli taata osakkaittensa hyvinvointi. Irlannin ylikuninkaan kunniavirka kiersi kuninkaallisia klaaneja. Irlannin klaanilaitos lakkasi toimimasta yhteiskunnan perustana 1600-luvulla.

Skotlannissa

Skotlannin klaanien kartta

Skotlannin ylämailla klaanilaitos on jossain määrin säilynyt ainakin kulttuurisesti tähän päivään saakka, vaikka sillä ei enää olekaan poliittista merkitystä. Sillä on kuitenkin edelleen merkitystä yksilön minäkuvan kannalta.

Klaanipäälliköt on edelleen rekisteröity ja klaaneilla on tunnusomaiset tartan-kankaansa, joista suurin osa on peräisin 1800-luvulta. Klaanit liittyvät tiettyyn maantieteellisen alueeseen, jonka keskuksena on klaanipäällikön linna ja yhteisiin kokoontumisiin osallistuminen on tärkeää.

Skotlannissa kullakin klaanilla on oma vaakunansa ja klaanipäällikön arvo on aatelinen Skotlannin lain mukaan. Menneinä aikoina klaani koostuikin yleensä niistä, jotka asuivat päällikön mailla tai jotka olivat riippuvuussuhteessa häneen. Päällikkö saattoi liittää klaaniinsa henkilöitä muista klaaneista tai hän saattoi karkoittaa klaaninsa ja jopa oman perheensä jäseniä. Alkuperältään klaanijärjestelmä muistutti kuitenkin melkolailla irlantilaista, sillä niillä oli sama alkuperä.

McGregor tartan

Tänä päivänä klaanin sukunimi tekee klaanin jäseneksi. Tänä päivänä klaanin jäsenyyteen voidaan hakeutua myös äidin puoleisen suvun kautta, ellei klaanipäällikkö sitä torju. Edelleen klaaneilla on osastoja ja usein listoja niistä, mutta niitä ei rekisteröidä virallisesti. Ne ovat sukunimiä, perheitä ja klaaneja, jotka ovat klaanin osia klaanipäällikön päätöksen mukaisesti. Monilla klaaneilla on myös omia sisäisiä ritarikuntia.

Alamaiden klaanit olivat britti-kelttien sukuyhteisöjä, mutta 1800-luvun alussa niillä ei kuitenkaan ollut omia tartan-kankaita eivätkä he käyttäneet kilttiä tai soittaneet säkkipilliä. 1700-luvulle tultaessa alamaat oli liitetty englantilaiseen järjestelmään. Kuningas Yrjö IV oli kuteinkin innokas gaelilaisen kulttuurin tukija, ja niinpä alamaiden ja rajaseutujen asukkaat tulivat mukaan skottilaiseen klaanijärjestelmään ja omaksuivat sen klaanikulttuurin.

Ulkoasu

Kelttien ulkoasu poikkeaa jonkin verran ajasta ja paikasta riippuen. Hallstatin kulttuurin piirissä on löydetty monella tavoin kuvioitua, raidoitettua, ruuduitettua ja kirjottua kangasta. Yksinkertaisin silkkilankaisin pistoin luotiin nauhakirjontaa ja hakaristejä.

Kelttipäällikön apulaiseksi puettu nukke kädessään Carnyx-torvi

Roomalaiskaudella gallit pukeutuivat värikkäisiin housuihin ja niiden päälle vyötettyyn tunikaan. Myös naisten vaatteet olivat värikkäät ja kirjotut ja heidän hiuksensa letitetyt. Päällimmäisenä oli sekä miesten, että naisten käyttämä viitta, jota kiinnitti näyttävä solki.Samantapaisia asuja lienevät myös brittiläiset ja irlantilaiset käyttäneet jo roomalaiskaudella.

Kelttiläiset naiset pukeutuivat villakankaisiin liivihameisiin, jotka oli kiinnitetty olkapäiltä ja vyötetty vyötäröltä pitkän paidan päälle ja muistuttivat paljon niin sanottua muinaissuomalaista, rautakautista asua. Asu oli kenties kehitelmä kreikkalaisten naisten käyttämästä chitonista, joka oli olkapäiltä soljin kiinnitetty ja vyötäisille vyöllä laskostettu pitkä neliömäinen kangas.

Sarvikypärä noin 50-150 eaa, Thames

Gallialainen vaatteiden kuviointi oli usein joko raidallista tai ruudullista. Roomalaisten mukaan kelttimiehet myös värjäsivät hiuksensa vaaleiksi ja heillä oli näyttävät parrat. Roomalaiset kiinnittivät huomiota myös kelttien keskivertoa suurempaan pituuteen, tosin toisisa lähteissä brittejä pidettiin myös pieninä ja tummina.

Sotureilla saattoivat olla pronssikypärät, joissa oli usein sarvia, ja heidän rintakehäänsä peittivät rengaspanssarit, elleivät he sitten riisuutuneet taistelun tullessa. Skotlannissa roomalaiskaudella asustaneet salaperäiset piktit tatuoivat ilmeisesti koko vartalonsa sinivärillä, kuten myöhemmät bretonit kasvonsa. Pikteillä saattoi myös olla vartalonsa peitteenä kiedottava villaviitta, jonkinlainen kiltin esikuva, jonka saattoi taistelun tullessa nopeasti riisua, sillä he taistelivat alasti esitellen hurjaksi tatuoitua vartaloaan. Tästä ei kuitenkaan ole varmuutta.

Keskiajan Irlannissa oli yleisenä vaatteena pitkä tunika léine, joka ulottui yleensä nilkkoihin. Se oli naisilla hieman pitempi kuin miehillä. Sen päällä oli miltei aina viitta (brat). Paidan kanssa käytettiin monesti joko nahkaista tai kudottua vyötä. Sotilaat käyttivät housuja lyhyen takin kanssa. Kenkien käyttöä pidettiin hyvien tapojen mukaisena.

Kiltti

Ylämaiden ylimys kiltissään 1688

Kiltin alkuperästä on vähän varmaa tietoa. Tiedetään kuitenkin, että nimi on alkuperältään vanhaa norjaa. Alkuperästä on kolme erilaista teoriaa.

1) Irlannista peräisin olevat skotit toivat mukanaan toogamaisen asun tai suuren viitan, joka kerättiin yhteen vyöllä, josta myöhemmin kehittyi kiltti.

2) Skotit omaksuivat kiltin käytön joko alueen alkuperäisasukkailta pikteiltä tai skandinaaveilta, jotka vuoden 500 tienoilla levittäytyivät Irlantiin ja Skotlantiin.

3) Skotit kehittivät asun ilman aiempia esikuvia 1500-luvulla esikuvanaan ehkä Hebridien saarten vaatetus.

Varmaa tietoa kiltin olemassaolosta on vasta 1500-luvun lopulta. Niin sanottu suuri kiltti on vaate, jonka alaosa on viikattu hameeksi ja yläosaa käytettiin viitan tapaan ylävartalon lämmikkeenä. Sen alla oli paita. Alunperin kangasta oli yli 6 metriä. 1600-1700-luvuilla kehittyi niin sanottu pieni eli kävely kiltti, vaikka suurta kilttiä käytettiinkin edelleen. Käytännössä pieni kiltti oli suuren kiltin alaosa.

Kuningas Yrjö II kielsi kiltin ja muiden ylämaiden vaatteiden käytön 1746 poikkeuksena vain Ylämaiden rykmentti, ajatuksena ajaa alas ylämaiden kulttuuri, sillä se yhdistyi ihmisten mielissä jaakobiiniseen kapinaan. Kun kielto 1782 kumottiin alkoivat ylämaiden maanomistajat tukea ylämaiden puvun käyttöä. Kiltistä tuli koko Scotlannin symboli Kuningas Yrjo IV vieraillessa Skotlannissa 1822, vaikka 90% väestöstä asui alamailla.

Taiteet

Kelttiläiset olivat kuuluisia metalliseppiä, jotka olivat kuuluisia kaarevista linjoistaan.

Kelttiläisen taiteen kukoistuskausi ulottuu noin 600eaa - 50jaa, jolloin Rooman valtakunnan laajeneminen ja kulttuurin yhtenäistyminen vähitellen murensi kelttiläisen kulttuurin. Kelttitaiteen piirteet näkyivät ensinnä Hallstatin kulttuurissa ja vahvistuivat sitä seuranneen La Ténen kulttuurin piirissä. Tiedot kelttiläisestä taiteesta perustuvat lähinnä hauta- ja lupauslahjoihin. Lupaus- eli votiivilahjoja lahjoitettiin jumalille, jonkin heille tehdyn lupauksen kunnioittamiseksi. Joskus arvokkaita esineitä myös piilotettiin turvaan.

Useimmat metallitöissä käytetyt raaka-aineet olivat saatavilla kelttiläisellä alueella, esim. pronssin valmistukseen käytettävää tinaa vietiin Cornwallista mantereelle. Monia muita materiaaleja kuten meripihkaa ja korukiviä tuotiin kauempaa. Norsunluuta tuotiin Afrikasta ja silkkiä Kiinasta asti. Kelteillä olivat läheiset kauppayhteydet kreikkalaiseen Massalian (nykyinen Marseille) kauppasiirtokuntaan ja he kävivät kauppaa myös pohjoisitalialaisten Etruskien kanssa. Itä-Euroopan kelttiläisalueille levisi lehvä-kuviointi.

La Ténen haudasta löydetyt vaunut ja hevoset ovat ajalta noin 800 eaa.

Alppien pohjoispuolella asustaneiden kelttien yhteydet Välimerelle muokkasivat varhaistyyliä (noin 480-350 eaa). Kuvat muuttuivat aiemmista yksinkertaisista kuvioista esittävämmäksi, kun etruskeilta omaksuttiin lootuskukkien ja taruhirviöiden kaltaisia aiheita. Uutuutena oli harpin käyttö joko hahmotelmissa tai suoraan teoksissa. Se toi kelttiläiseen taiteiseen sille myöhemmin tyypilliset kaarevat linjat. Waldegesheim tyyli (noin 350-290 eaa) on saanut nimensä tärkeästä löytöpaikasta Saksassa. Sille ovat tyypillisiä lehvä-kuvioinnit. Tähänkin tyyliin otettiin erityisesti Pohjois-Italiassa vaikutteita etruskeilta ja kreikkalaisilta.

Plastisen muodonmuutoksen(noin 290-190 eaa) myötä kuva-aiheiksi vakiintuivat naamiot, ihmiskasvot ja eläinhahmot, jotka olivat sittemmin kelttiläiselle taiteelle tyypillisiä. Samalla kelttikansojen levittäytyessä myös heidän tyylinsä levisi laajemmille alueille. Johtavana tyylille olivat metallityöt, joita sitten kopioitiin kivipiirroksiin. Miekkatyyli(190 eaa jälkeen) sai innoituksensa idästä, josta se omaksui erityisesti Tonavan-alueella erilaisia eläinhahmoja kuten lohikäärmeitä. Tonavan asessepä loihtivat kaarikuvioita, jotka olivat kelttiläisen taiteen huipentuma. Ne olivat paljolti geometrisia ja niistä oli vaikeampi tunnistaa esittäviä aiheita. Läntinen tyyli, jota kutsutaan myös sveitsiläiseksi miekkatyyliksi, oli kuitenkin esittävämpi.

Musiikki

Kelttien arvostetun tarueläimen villisikakarjun päitä jäljitteleviä carnyx-torvia

Muinaiskelttiläisestä musiikista meille säilyneet tiedot liittyvät lähinnä sodankäyntiin ja kelttien tärkeinpään carnyx-soittimeen, josta on löytöjä jo pronssikaudelta. Carnyx-torvi kuuluu vaskipuhaltimiin. Se oli laajalle levinnyt ja tunnettiin jopa Intiassa, jonne kelttiläiset palkkasoturit veivät sen matkoillaan. Kolikoissa se on kuvattu voiton jumalan, sotureiden ja päälliköiden yhteyteen.

Kelttiläinen harppu

Useimmat muistakin muinaisista kelttiläisistä soittimista olivat vaskisoittimia. Joukossa on kuitenkin myös puupuhaltimia ja rytmisoittimia. Taisteluissa myös kilpiä saatettiin käyttää rytmisoittimina. Kelttiläiset runonlaulajat käyttivät harppua soittimenaan 800-luvulta eaa alkaen ja se tunnettiin myös Roomassa.

Roomalaisten mukaan Iberian niemimaan keltit kunnioittivat vainajiaan laulamalla heidän urotöistään taisteluissa. Ainakin mannerkeltit lauloivat myös taisteluissa. Tunnetuimpia kelttilaulajia olivat kuitenkin runonlaulajat, bardit, joiden sankarilaulut tunnettiin läpi roomalaiskauden. Roomalaisen historioitsijan Tacituksen mukaan sotalaulut, barditus ja sankarilaulut olivatkin kaksi kelttiläisen laulumusiikin muotoa.

Sodankäynti ja aseistus

Alaston kelttisoturi pitkine miekkoineen

Heimojen väliset sodat ovat ilmeisesti olleet tavanomainen ilmiö muinaisessa kelttiyhteisössä. Vaikka mytologia keskittyy metsästys- ja ryöstöretkiin, niin todellisuudessa keltit lienevät käyneet sotia häiritäkseen kilpailijoitaan, taloudellisista syistä ja toisinaan valloittaakseenkin.

Roomalaisten mielestä kelttiläiset hyökkäykset ovat järjestäytymättömiä ja muistuttivat villi-sikalauman ryntäystä. Soturien hyökkäyksellä ei näyttänyt olevan suuntaa ja he vaikuttivat vimmoissaan aikovansa halkaista vihollisensa suurilla miekoillaan riippumatta siitä oliko näillä kilpiä suojanaan.

Kelttiläisten soturien tärkein ase oli pitkämiekka, jolla pistämiseen sijaan hakattiin usein vaakasuoraan. Kelttiläiset soturit taistelivat usein alasti, mikä oli roomalaisten mukaan pelottava näky, sillä he olivat erinomaisessa kunnossa. Pääkallonmetsästys jatkui Irlannin ja Scotlannin erämaissa keskiajalle asti.

Päänkallonmetsästys

Kelttiläisen ajattelun mukaan pää oli sielun maja, tunteiden keskus ja elämän kantaja. Se oli jumalallisuuden ja tuonpuolisen maailman voimien symboli. Sen vuoksi sitä arvostettiin yli kaiken ja katkaistut päät olivat arvokkaita jo La Tenen kulttuurin piirissä ja niiden merkitys on säilynyt kelttitarustossa näihin päiviin saakka. Päiden keruu liittyi ilmeisesti sodanjumalattaren palvontaan.

Antiikin kertomusten mukaan soturit irroittivat vihollisilta päät ja ripustivat ne kotiensa ulkopuolelle. Tärkeinpien vihollisten päistä pidettiin hyvää huolta ja ne palsamoitiin ja saatettiin säilöä jälkipolville. Päiden metsästys jatkui Skotlannin ja Irlannin soilla ja erämaissa keskiajalle asti.

Uskonto ja mytologia

Kelttiläinen ornamenttikuvio

Druidit olivat kelttiläinen pappisluokka, joka vastasi uskomusperinteen säilyttämisestä. Heidän koulutuksensa kesti kauan ja kokelaiden piti opetella valtava määrä runoja, lakeja, loitsuja ja legendojen muodossa kulkevaa historiaa. Druidit toimivat myös parantajina.

Keltit pitivät puita pyhinä. Druidit yhdistettiin tammiin ja erityisesti niissä kasvaviin misteleihin. Nimi druidi tuleekin muinaiskelttiläisestä tammen nimestä. Sillä on luultavasti viitattu heidän tehtäväänsä pyhien lehtojen suojelijoina. Roomalaiset pitivät heitä vastarintaliikkeen johtajina, minkä johdosta he joutuivat pahojen vainojen kohteeksi.

Puiden palvonta oli tärkeää ja temppelien sijasta palvontapaikkoina olivat pyhät lehdot. Lisäksi pyhäköiksi rakennettiin puisia aitauksia. Lehtojen lisäksi myös lähteitä ja rotkoja saatettiin pitää pyhinä. Roomalaisten ja kreikkalaisten mukaan he uhrasivat säännöllisesti ihmisuhreja. He kuitenkin todennäköisesti liiottelivat ihmisuhrauksia saadakseen keltit vaikuttamaan raakalaismaisilta. Arkkeologia on kuitenkin todistanut, että ihmisuhrauksiakin tapahtui.

Gallialainen maanviljelyksen, metsien ja juomien Sucellus-jumala

Monet jumalat

Useimpien muiden muinaisten kansojen tapaan hekin olivat monijumalaisia. Monet olivat paikallisia ja vain muutamia palvottiin laajemmalti. Heimot elivät hajanaisesti ympäri Eurooppaa, eikä yhtenäistä uskontoa muodostunut. Jälkipolville säilynyt mytologia eli jumaltarusto jaetaan kolmeen osaan: muinaiskelttiläiseen, goidelinien (Manx-saaret, Irlanti ja Skotlanti) sekä britannisiin (Wales, Cornwall ja Bretagne). Jumaltaruston jakautuminen noudattaakin pitkälti kielellistä jakoa.

Muutamat piirteet kuten Lugh-jumala levittäytyivät kuitenkin koko kelttiläiselle alueelle. Hän oli menneisyydessä elänyt sankarikuningas, joka oli taitava soturi. Irlannissa häntä palvottiin luonnonjumalattaren rinnalla keskikesän juhlassa. Hän johti jumalten heimoa taistelussa villejä jättejä eli formoreja vastaan ja surmasi heidän kuninkaansa lingolla. Monet paikannimet, kuten Lyon ja Leiden viittaavat häneen. Monet uskovat hänen olleen myös sopimusten jumala. Hänen varusteinaan olivat tarunomainen ajokoira ja verenhimoinen taika-seiväs, jota ei tarvinnut singota, vaan joka etsi itse vihollisista uhrinsa, kun se vapautettiin.

Huolimatta siitä, että jopa 300 eri jumalan nimeä on säilynyt ja että monet näistä jumalista vaikuttavat heimokohtaisilta, yhtenäiset piirteet jumalien ominaisuuksissa ovat antaneet viitteitä siihen, että jumalten joukko ja jumaltarusto oli yhtenäisempi kun on aiemmin epäilty. On myös viitteitä siihen, että keltit mielsivät jumalansa ihmishahmoisiksi vasta myöhäisellä rautakaudella. Jumalat olivat lähinnä tiettyjen kykyjen jumalia kun taas jumalattaret liittyivät yleensä luonnonilmiöihin. Kelttiläisissä jumaltarustossa toistuu kolmen sisaren teema useammankin merkittävän jumalattaren kohdalla. Ne olivat kuin saman jumalattaren kolmet eri kasvot.

Kelttiläinen risti komeimmillaan

Kelttiläinen kristinusko

Britteinsaarten valloittamattomien alueiden, Irlannin ja Skotlannin, keltit omaksuivat 400-luvulla laajalti kristinuskon. Irlannin käännyttivät brittiläiset lähetyssaarnaajat, joista tunnetuin on irlantilaisten syvästi rakastama Pyhä Patrik. Myöhemmin irlantilaiset lähetyssaarnaajat puolestaan käännyttivät Skotlannin, Britannian saksit ja laajan osan Keski-Eurooppaa, uskotaanpa heidän olleen ensimmäisiä läntisen kristinuskon lähettiläitä myös Suomessa.

Ardagh malja

Kristillinen kehitys synnytti keskiaikaisen kelttiläisen taiteen kultakauden britteinsaarilla vuosina 390-1200. Erityisesti niin sanotut kelttiäiset ristit, jotka muodostuvat rististä ja ympyrästä, ovat laajalti tunnettuja. Sen hienoimpia aarteita on niin sanottu Kellsin evankeliumikirja ja Ardagh ehtoollismalja.

Kalenteri

Pala gallialaista Coligny-kalenteria

Kelttiläinen aikakäsitys oli kehämäinen, nykyisen janamaisen aikakäsityksen sijasta. Juhlat alkoivat auringon laskiessa auringonnousun sijasta. Vuoden alku sijoittui syksyyn, jolloin luonto teki kuolemaa. Vuoden ensimmäinen synkkä kuukausi merkitsi elämän nousua pimeästä. Julius Cesarin mukaan he mittasivatkin aikaa öinä eivätkä päivinä. Tämä johtui hänen mukaansa siitä, että he katsoivat olevansa kuoleman jumalan lapsia.

Kelttiläisen ajanlaskun keskipisteessä oli naisellinen kuu, jonka nousulla ja laskulla oli heille erityinen merkitys. Kalenterikin kuukaudet noudattivat kuun kiertoa, mistä johtuen siihen lisättiin joka toinen vuosi ylimääräinen hyppykuukausi.

Gallialaisen kalenterin merkittävimmät neljä juhlaa olivat 1. helmikuuta vietetty "Imbolc", 1. toukokuuta vietetty kevään juhla "Beltaine" joka liittyi aurinkojumalaan, 1. elokuuta vietetty "Lúnasa" joka liittyi sadonkorjuuseen ja Lugh jumalaan. Ja viimeiseksi kelttiläinen uudenvuoden juhla ja sadonkorjuun päättymisen juhla Samhain 1. marraskuuta.

Brittein saarilla vuosi jakautui kuolleeseen ja elävään puoliskoon. Samhain oli ainakin sen kelteillä luonnon kuoleman ja kuolleitten sukulaisten vierailun juhla. Se on antanut alkunsa Halloweenin liettyville kuolemaan ja henkiin liittyville perinteille. Kalenterin yhteneväisyys mantereella ja saarilla viittaa siihen, että sen juuret ovat varhaishistoriassa ainakin 800-luvulla eaa.

Kelttiläisellä kalenterilla on ilmeisesti tähtitieteellinen perusta, mutta sen toiminta on epäselvä. Sillä lienee ollut myös oma tapansa ennustaa tähdistää, joka poikkesi länsimaisista horoskoopeista ja astrologiasta.

Sanasto

aikakäsitys - yksilön tai kulttuurin kokemus ajasta ja ajan ominaisuuksista: nopeudesta, alkuperästä ja suunnasta. Aikakäsitykset jaetaan yleensä syklisiin eli kehämäisiin ja lineaarisiin eli suoriin. Kehämäisen aikakäsityksen mukaan menneisyys palaa tietyn ajan kuluttua sellaiseksi kuin se oli aiemminkin. Tämä aikakäsitys lienee saanut innoituksensa luonnonkierrosta: vuorokauden-, kuun vaiheiden ja vuodenaikojen kiertokulusta. Suoran aikakäsityksen mukaan kaikki on muutoksessa, eikä mikään ole pysyvää tai palaa ennalleen. Kokemus ajankulun nopeudesta on yleensä henkilökohtainen eli jokainen kokee sen eri tavalla.

bardi - kelttiläinen runonlaulaja, jolla oli tärkeä asema kelttiyhteisössä ja jonka tarkoituksena oli säilyttää muisto esi-isien urotöistä ja historiasta.

Maalaus: Bretoni-lapsia kansallispuvuissaan

bretoni - Ranskan länsirannikolla sijaitsevalla Bretagnen niemimaalla puhuttu kelttiläinen kieli, joka on läheistä sukua britti-keltti-kielille.

britanniset eli britti kielet - Iso-Britannian etelä osissa ja nykyisin myös Bretagnen niemimaalla puhuttujen lähisukukielten ryhmä.

bungee - Kanadassa puhuttu englannin, gaelin ja intianikielten sekoitus

druidi - tietäjä, pappi, parantaja ja ennustaja sekä ehkä myös tuomari, Druidit kuuluivat bardien ohella kelttiläiseen älylliseen eliittiin. gaeli - nykyisin lähinnä Skotlannin pohjoisosissa puhuttu kelttiläinen kieli

galli tai gallian kieli - lähinnä nyky-Ranskan alueella puhuttu muinaiskelttiläinen kieli

goideliset kielet - Irlannissa, Manx-saarilla ja Skotlannissa puhuttujen lähisukukukielten ryhmä.

harppu - kaikkein vanhin kielisoitin, jonka muunnos suomalaiskansalainen kannel on

Hallstatin kulttuuri - esikelttiläinen kulttuuri ks. kelttien alkuperä

hautalahja - esineet, jotka laitettiin hautaan vainajan mukaan

iiri - nykyisin lähinnä Irlannin länsirannikolla puhuttu kelttiläinen kieli

indoeurooppalainen - Intiasta Eurooppaan ulottuvalla alueella puhuttavien sukulaiskielten ryhmä, johon kuuluvat mm. germaaniset (mm. englanti), indoiranialaiset (esim. hindi), itaaliset kielet (kuten ranska) ja slaavilaiset kielet (mm. serbokroatia). Kielten lisäksi niitä puhuvilla kansoilla oli muitakin yhteneviä kulttuurisia piirteitä, jotka liittyivät muun muassa uskontoon ja perhesuhteisiin.

keltiberi - Iberian niemimaan eli nykyisen Espanjan ja Portugalin alueella puhuttu muinainen kelttikieli.

klaani - kelttien isänpuoliseen sukulaisuuteen perustuva yhteisö, johon kuuluvilla yksilöillä oli yhteistä omaisuutta ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan. klaanilla on yhteinen esi-isä ja se on heimon osa ja heimoa pienempi yksikkö. Klaani tulee iirin ja gaelin kielisestä clann-sanasta.

korni - Iso-Britannian eteläisimmän kolkan, Cornwallin niemimaan 1700-luvulla näivettynyt kelttikieli, jota paikalliset ovat pyrkineet uudelleen virkistämään. Se on läheistä sukua Walesin kymrille.

kymri - Walesissa edelleen melko yleisesti puhuttu kelttikieli

La Ténen kulttuuri - rautakauden kelttien kulttuuri

linko - alkeellinen heittoase, jolla voi ampua pieniä kiviä, nuolia tai kuulia. Linko on epätarkempi kuin jousiase, mutta sen etuna on, etteivät ammukset yleensä lopu kesken.

lootus - suomalaisten lumpeiden kaunis eteläinen sukulainen

luokkaero - ihmisyhteisön eri arvoisten ihmisryhmien välinen arvostusero esimerkiksi aateliston, papiston ja maanviljelijöiden välillä. Eroa voi olla ollut myös henkilöiden yhteisöllisissä eli -laillisissa oikeuksissa.

manksi - Manx saarella puhuttu hävinnyt kelttiläinen kieli

Meripihkaa

meripihka - usein meren rannoilta löydetty 20-100 miljoonaa vuotta sitten eläneiden havupuiden fossiilipihka, jota saatiin erityisesti Balttiasta.

palsamointi - ihmisruumiin suojaaminen mädäntymistä vastaan eri keinoin

pikti - Skotlannin muinaiskieli, joka ei todennäköisesti ole läheistä sukua nyky-gaelille, vaan brittiläisten kielten esi-äidille britannian kielelle.

puupuhaltimet - alunperin puusta valmistetut puhaltamalla soitetut soittimet, kuten huilut

shelta - irlantilaiskulkureiden puhuma seka- ja salakieli, joka on sekoitus iiriä ja englantia. Kieli on osittain hyvin vanha ja siinä on piirteitä muinais-iiristä. Kulkurit ovat kansanryhmä, jotka ovat viettäneet kulkurielämää vuosisatoja ja muistuttaa elämäntavaltaan mustalaisia.

tartan - Skotlannin ylämaiden villakangas, jossa on värikäs ruudutus

tunika - löyhähkö ja pitkähkö paitamainen vaate

vaskipuhaltimet - metallista valmistetut puhaltamalla soitetut soittimet, kuten trumpetti