Avaa päävalikko

Shakkipelin vaiheetMuokkaa

Ennen aloitusta shakkinappulat asetetaan laudalle sääntöjen määräämään alkuasemaan. Pelin alussa arvotaan kumpi pelaaja saa valkoiset ja kumpi mustat nappulat. Valkoinen pelaaja saa ensimmäisen siirtovuoron, jonka jälkeen peliä pelataan siirtämällä nappuloita vuoron perään sääntöjen mukaisesti, kunnes peli päättyy johonkin sääntöjen määräämään lopputulokseen.

Shakkipelin teoria jakaa pelin kolmeen vaiheeseen: avaus, keskipeli ja loppupeli.

Avausteorian yleisiä periaatteita on niin vähän että ne pystyy ilmaisemaan yhdellä virkkeellä: Kehitä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman monta upseeria ilman että menetät materiaalia tai vaarannat kuninkaasi turvallisuuden tai hankit pysyviä heikkouksia sotilasasemaasi. Siitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, on kirjoitettu tuhansia kirjoja.

Aloittelijalla ja huippupelaajalla on paitsi erilainen tapa myös erilainen syy opiskella avauksia. Ilman avauspelin opettelua aloittelija ei pääsisi käytännössä edes harjoittelemaan keskipeliä, koska peli ratkeaisi jo avauksessa. Huippupelaaja puolestaan hallitsee keski- ja loppupelin niin hyvin, ettei hänellä ole niissä paljon paranneltavaa. Opettelemalla avausvariaatioita ulkoa hän pystyy pelaamaan avauksen nopeammin ja säästämään miettimisaikaa keski- ja loppupeliin. Ja jos hän esivalmisteluissaan keksii johonkin avausvariaatioon uuden siirron, niin sen pelaaminen pelissä saa vastustajan joko käyttämään paljon miettimisaikaa tai ehkä jopa tekemään huonon siirron.

Entä mitä tapahtuu, kun keskitason pelaaja kohtaa toisen keskitason pelaajan, ja ensimmäinen on opetellut ulkoa monia huimia avausvariaatioita ja jälkimmäinen on keskittynyt keski- ja loppupelin opiskeluun? Miten jälkimmäinen selviää avauksen yli ja pääsee käyttämään osaamistaan? Jälkimmäisen kaltainen pelaajan kannattaa pyrkiä pitämään avaukset "väkisin" yksinkertaisina, niin peli ei pääse muuttumaan ulkoamuistamiskilpailuksi.

Avausteorian opiskeleminen on hyvin tärkeää toisaalta aivan aloittelijoille ja toisaalta aivan huippupelaajille. Keskitason pelaaja sen sijaan käyttää aikansa hedelmällisemmin opiskelemalla keski- ja loppupeliä. Aloittelija ja huippupelaaja opiskelevat avausteoriaa aivan eri tavoin. Aloittelija opettelee avauksen yleisperiaatteet ja ehkä yhden tai kahden erityisen avauksen tavallisimpia siirtoja. Huippupelaaja puolestaan opiskelee avauksia opettelemalla ulkoa aiemmin keksittyjä siirtosarjoja ja silloin tällöin keksimällä niihin parannuksia.

Keski- ja loppupelien tuntemus on luonteeltaan yleispätevämpää kuin avausten tuntemus. Keski- ja loppupeliä opiskellessa ei tarvitse päntätä ulkoa siirtosarjoja, vaan riittää, että ymmärtää periaatteita. Niitä voi sitten soveltaa mihin tahansa asemaan. Tämän takia keski- ja loppupelin opiskelusta on ainakin muille kuin aloittelijoille ja huipputason pelaajille enemmän hyötyä kuin avausteorian opettelusta. Luonnollisesti keski- ja loppupelin periaatteita opiskellessa käytetään konkreettisia pelejä esimerkkeinä ilmentämään opeteltavia periaatteita. Erona avausvariaatioiden pänttäämiseen on kuitenkin se, että kun periaate on opittu, voidaan esimerkki unohtaa.