Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu/ 5. ”Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu”

UskonnotMuokkaa

 
"Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu"

Eräs varhaisista eurooppalaisten kuvauksista totesi Grand-Popon seudun asutuksesta: ”Kylä, jossa mustilla on valkoinen lippu”.[1]

Islaminusko levisi Malin valtakunnan perustamalle Songhain alueelle 700-luvulla. Muslimiyhteisöjä perustettiin kauppareittien varrelle. Marokkolaisten vallattua Songhain Malissa asuvat muslimit siirtyivät asumaan Pohjois-Beniniin. Alueella asuva etninen Dendien ryhmä joka asuu ja harjoittaa kauppaa Parakoussa, Djougoussa ja Nikkissä, on vielä nykyisinkin yhteyksissä Nigerin ja Malin alueiden Hausojen kanssa. Songhain kauppayhteyksien jälkeen myös Gurma-, Mokole- ja Gando-heimot pohjoisessa omaksuivat nopeasti islaminuskon.[2]

Grand-Popossa vieraili vuosina 1660-61 kolme espanjalaista kapusiinilähetyssaarnaajaa. 1800-luvulla metodistien lähetystoiminta aktivoitui orjarannikolla, ja 1840- ja 50-luvuilla perustettiin lähetysasemat Little Popoon, Glidjiin, Agouéen ja Grand-Popoon. Samoihin aikoihin tulivat myös katoliset lähetyssaarnaajat seudulle. Yllätyksekseen he huomasivat, että rannikkoalueella oli jo merkittävä katolinen yhteisö. Heidät tunnettiin nimellä "brasilialaiset" eli agudat, jotka olivat Brasiliassa asuneita afrikkalaisia, usein entisiä orjia. Noin 4 000 heistä oli emigroitunut Benininlahden rannikkoseudulle 1800-luvun puoleen väliin mennessä. He puhuivat portugalia, harjoittivat katolista uskontoa ja käyttivät brasilialaisia nimiä.[3]

ElinkeinotMuokkaa

Jamssi, palmuöljy ja laguuneista saatavat kalat olivat osa alueen tuotantotaloutta, joiden symboleita olivat kuokka, viidakkoveitsi ja kanootti. Ne olivat niiden tuottamiseen käytettyjä työkaluja. Kuokka kuvastuu kuninkaiden recade-valtikoissa ja myös machetti oli symbolisesti tärkeä. Muita tärkeitä käsityön tuotteita olivat keramiikka, tekstiilit, suolan valmistus ja kanoottien teko, sekä pienet puiset taloustavarat ja korit.[4]

OrjakauppaMuokkaa

 
Arvio myytyjen orjien määrästä. 1. 1525 Ensimmäiset orjamatkat suoraan Afrikasta Amerikkoihin, 2. 1560 Jatkuva orjakauppa Brasiliaan alkaa, 3. 1641 Sokerin vienti Itä-Karibiasta alkaa, 4. 1655 Englanti valloittaa Jamaican, 5. 1695 Kultaa löydetään Minas Geraisissa (Brasilia), 1697 Ranska saa haltuunsa St Dominguen, 6. 1756 Seitsemän vuoden sota alkaa, 7. 1776 Yhdysvaltain sisällissota alkaa, 8. 1789 Bourbonit uudistavat Espanjan sirtomaiden satamia orjia varten, 1791 St. Dominguen vallankumous alkaa, 9. 1808 Brittien ja Yhdysvaltain orjakaupan kielto astuu voimaan, 10. 1830 Englantilais-brasilialainen orjakaupan vastainen sopimus, 11. 1850 Brasilia vähentää orjakauppaa, 12. 1867 Viimeinen Atlantin ylittävä orjalaiva saapuu Amerikkoihin.

Pyreneiden niemimaan ekspansiolla, plantaasiorjuudella, sekä kullan ja hopean kaivuun aloittamisella Espanjan ja Portugalin Amerikoissa oli voimakas vaikutus Länsi-Afrikkaan. Portugalilaiset kauppiaat alkoivat purjehtia Afrikan rannikkoa pitkin etsien kultaa ja orjatyövoimaa São Tomén, Madeiran ja Brasilian sokeriplantaaseille.[5]

Portugalilaiset tulivat Benininlahdelle vuonna 1472, ja kaupankäynti vakiintui 1500-luvun jälkipuoliskolla. Hollantilaiset alkoivat haastaa 1630-luvulta Portugalin saavuttamaa kaupan monopoliasemaa. Englantilaiset tulivat mukaan 1640-luvulla ja ranskalaiset 1670-luvulla. Eurooppalaisten kaupankäynnin keskus oli aluksi Grand-Popossa, mutta se siirtyi 1600-luvun alussa itään Alladan kuningaskuntaan, jossa kaupan pääkeskus ja eurooppalaisten tehtaiden sijaintipaikka oli Offrassa. Vuonna 1671 Ranskan Länsi-Intian kauppakomppania (Compagnie française des Indes occidentales) siirsi tehtaansa Offrasta Ouidahiin. Tämä aloitti Ouidahin nousun alueen merkittävimpänä orjasatamana.[6]

Grand-Popo osallistui afrikkalaiseurooppalaiseen orjakauppaan 1500-luvun lopulta alkaen. Orjia kuljetettiin laguunien ja jokien kautta kanooteilla Ouidahiin ja sieltä orjalaivoilla Amerikkoihin. Seutu tarjosi elintarvikkeet sekä eurooppalaisille kauppiaille, että orjuutetuille afrikkalaisille heidän ollessa rannikolla ja välivaiheen kuljetuksessa. Kauppiaille seutu tarjosi 1800-luvulla vaihtoehtoisen toimipisteen, kun Ouidahin kaltaiset vakiintuneemmat kauppapaikat joutuivat vaikeuksiin laittoman orjakaupan pesäkkeinä. Orjakauppa hyödytti eurooppalaisten lisäksi rannikon yhteisöjä, jotka osallistuivat kaupankäyntiin välittäjinä, jotka myivät orjuutettuja afrikkalaisia sisämaasta Euroopan kauppiaille, mutta ne toimivat myös orjien kiinniottajina. Joskus eurooppalaisille myytävät orjat valittiin itse yhteisöistä, varsinkin jos oli saavutettu sotilaallinen voitto naapuriryhmistä.

Mono- ja Volta-jokien välinen alue oli suoraan tekemisissä orjakaupan kanssa 1680-luvulta alkaen. Sen aloittivat seudulle muuttaneet Gat Little Popossa ja Adangmet Ketossa. Epävakaat olot 1600-luvun lopulla vaikeuttivat, mutta eivät lopettaneet kaupankäyntiä. Englantilaisen Royal African Companyn lisäksi orjamarkkinoille tuli saksalainen Brandenburg African Company, jolla oli tehdas Little Popossa. Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania perusti tukikohdan uudelleen Grand-Popoon vuonna 1688.[7]

1600-luvun lopulla rannikolla oli lähes 50 eurooppalaista kauppapaikkaa. Saksalaisella Brandenburg African Companylla oli tukikohdat Calabarissa, Ouidahissa, Anéhossa (Little Popo) ja Grand-Popossa orjarahtia varten.[8]

Orjien saanti oli epävarmaa ja sitä vaikeutti hollantilaisten ja englantilaisten yhtiöiden kilpailu. Ouidah oli suurin orjasatama, ja arvioitiin, että vuonna 1688 Grand ja Little Popo pystyivät toimittamaan vain 300 orjaa vuodessa. Orjia saatiin otettua enemmän paikallisten sotien yhteydessä. Portugalilaiset menestyivät heikosti orjakaupassa, mutta heidän asemansa muuttui 1700-luvun alussa, kun Brasiliasta löytyi kultaa ja tupakan kysyntä lisääntyi. Vuonna 1698 rannikolle ilmestyi tanskalainen alus Københavns Børs, joka vei mukanaan 506 orjaa. Seutu houkutteli ennen vuotta 1690 vain pieniä pelureita orjakaupassa, kuten portugalilaisia, brandenburgerilaisia ja tanskalaisia, jotka eivät pystyneet kilpailemaan englantilaisten, ranskalaisten ja hollantilaisten kanssa keskeisillä orjakaupan markkinapaikoilla, joita olivat Offra ja Ouidah. Orjien saanti oli satunnaista, koska alueella ei ollut suurta Dahomeyn kaltaista ekspansionistista valtiota, joka olisi voinut laajentaa markkinoita sotien seurauksena. Little Popon takamaita Togon Atakora-vuorilla oli mahdotonta yhdistää kaupankäynnillä sisämaahan, toisin kuin idässä Oyossa ja Porto-Novossa.[9]

Vuosina 1702–1772 Akawamu ja Dahomey tunkeutuivat Orjarannikolle, jonka seurauksena yhteisöt muuttivat muualle sodankäynnin ja ryöstelyn levitessä alueelle. Näinä aikoina keskeisiä olivat sotilaskuninkaat, kuten hyvin menestynyt Ashampo (n. 1737–1767). Ashampon ja eurooppalaisten suhde oli kuitenkin ongelmallinen ja monimutkainen.[10]

Orjuuden kulttuuriperintöMuokkaa

 
Orjien "brändäys" eli merkitseminen myyntiä varten.

Suullinen perimätieto, tarinat, laulut, kronikat ja esseet kuuluvat Afrikan historiaan. Abolitionistit eli transatlanttisen orjakaupan vastustajat alkoivat etsiä ja julkaista tietoja orjakaupasta 1700-luvun lopulla. Orjakaupan loputtua alkoi Afrikan kolonialistinen aika. Ranskalaiset miehittäjät pyrkivät siihen, että afrikkalaiset hylkäisivät ja unohtaisivat ikävän menneisyytensä, joten orjakaupan tutkiminen tyrehtyi. Orjuutta ja orjakauppaa on kuitenkin kuvattu kirjallisuudessa ja taiteessa.

Pimeyden sydän

Puolalaissyntyinen Joseph Conrad kuvasi Afrikan oloja vuonna 1902 julkaistussa romaanissaan Heart of Darkness (suom. Pimeyden sydän). Kirjan Kongoon matkalla oleva kertoja Charlie Marlow kuvaa näkymää laivan kannelta seuraavasti:

”Jokainen päivä rannikko näytti samanlaiselta, ikäänkuin olisimme liikkumattomia; vaikka ohitimme useita paikkoja – kauppapaikkoja – joiden nimiä olivat Gran´ Bassam, Little Popo; nimiä, jotka tuntuivat kuuluvan johonkin surkeaan farssiin, jota näyteltiin synkän taustakankaan edessä.”[11]

Grand-Bassam oli ranskalaisen hallinnon pääasema nykyisellä Norsunluurannikolla ja Little Popo oli nykyinen Aného Togossa. Conradin silmissä Popon seudun "synkkä taustakangas" oli pimeyden sydän, eli afrikkalainen orjakauppa, imperialistinen riisto ja hyväksikäyttö. Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Conrad kävi Little Popossa postittamassa kirjeitä. Se oli hänen kosketuksensa aikansa Länsi-Afrikkaan. Romaanin kuvaus rannikosta on eräänlainen johdanto sille, mitä kertoja myöhemmin kohtasi Kongossa.

Matkalla Kongoon Conrad kertoo nähneensä, kun ranskalainen sotalaiva tulitti tykeillä paikallista asukaskylää tai leiriä. Ne olivat 1890-luvun alussa alkaneen Dahomeyn kuningaskunnan valloituksen alkulaukaukset. Tykkitulitus suunnattiin johonkin Ouidahin ja Cotonoun välillä olevaan rannikkokylään.

Nationalismia vai regionalismia?

Ouidahissa syntynyttä Félix Couchoroa pidetään afrikkalaisen paikalliskirjallisuuden perustajana. Hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa L'Esclave (Orja), joka julkaistiin Pariisissa vuonna 1929. Couchoro luonnehti itseään Mono-alueen romaanikirjailijana. Romaaniin liittyivät jo varhain Dahomeyssä ilmenneet siirtomaavallan ilmiöt, joskin hänen näkökulmaansa on pidetty afrikkalaisesta perspektiivistä ”nationalistisena”, mutta Ranskan kolonialismin suunnasta nähtynä ”regionalistisena”. Felix Couchoro korosti ja puolusti jokivarren alueen ja kansan yhtenäisyyttä. Hän kuvasi Ewemaan keinotekoisia rajoja, joita ilmensivät erot siirtomaiden, Ranskan ja Saksan verotus- ja tullijärjestelmissä. Aiheen toi esille myös ajan afrikkalainen nationalistinen puolue. Kirjansa esipuheessa Couchoro antaa antirasistisen viestin väittämällä, että kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta todistaa heidän yhteinen kykynsä intohimoiseen rakkauteen.

Porto-Novossa syntynyt Paul Hazoumé (1890-1980) käsitteli orjakauppaa ja sen seurauksia etnografisissa ja historiallisissa romaaneissaan La pacte de sang du Dahomey (Dahomeyn verisopimus, 1937) ja Doguicimi (1938).

Bruce Chatwin

Englantilainen Bruce Chatwin kertoo romaanissaan The Viceroy of Ouidah (1980) brasilialaissyntyisestä Francisco Manuel da Silvasta, joka toimi Orjarannikon kauppiaana. Päähenkilön esikuvana on tunnistettavasti legendaarinen Francisco Félix de Sousa. Chatwin kuvaa romaanissaan myös eräitä kokemuksiaan Beninin kansantasavallasta Mathieu Kerekoun aikana 1970-luvulla.[12]

Bruce Chatwin auttoi käsikirjoittamaan Werner Herzogin ohjaaman elokuvan Cobra Verde (1987), jonka pääosassa on Klaus Kinski. Elokuva kuvattiin Brasiliassa, Kolumbiassa ja Ghanassa. Chatwinin kirjan tavoin Cobra Verde kertoo legendan tien Brasilian sokeriplantaasilta Länsi-Afrikan orjakauppiaaksi unohtamatta kuuluisia Dahomeyn amatsonejakaan.[13] Osittain Chatwinin tarinat ovat peräisin Paul Hazoumén romaanista Dahomeyn verisopimus, ja niistä on tullut osa Beninin kansallista sankarieeposta.

Orjuus taiteessaMuokkaa

Orjuus on ollut aiheena useilla afrikkalaisilla nykytaiteilijoilla. Beninin kansainvälisesti tunnetuin taiteilija lienee Porto-Novossa työskentelevä Romuald Hazoumè, jonka installaatio La Bouche du Roi esittää orjalaiva Brookesia. Teos ostettiin British Museumiin vuonna 2007. Romuald Hazoumen teoksia on ollut esillä Suomessa vuosina 2005 ja 2011.

Orjuuden muistaminenMuokkaa

Afrikkalaisten orjuuttamista ja sen seurauksia muistetaan nykyisin avoimesti kaikilla mantereilla. Viime aikoina Brasilian Bahiassa ja Hollannin Rijksmuseumissa on järjestetty suuria Afrikan orjakauppaa käsitteleviä museonäyttelyitä. Ouidahissa olevaan entisen portugalilaisen linnoituksen yhteyteen rakennetaan orjuudesta ja orjakaupasta kertova MIME-museo.

 
Yleisöä katsomassa Ouidahin muistomerkkiä vuonna 2018.

Aikoinaan Ouidahista tuli Länsi-Afrikan orjakaupan tärkeä keskus. Sinne kerättiin vangittuja ihmisiä ympäröivältä rannikkoseudulta ja Dahomeyn sisämaasta välivarastoihin orjalaivoihin lastattaviksi. Mathieu Kérékoun Beninin autoritaarisesta sosialismista vapautumisen jälkeen presidentti Nicéphore Soglon aloitteesta järjestettiin vuonna 1993 Ouidah´92 festivaali, jota varten kaupunkiin pystytettiin runsaasti veistoksia. Perustettiin niin sanottu orjareitti, jonka varrella voi seurata orjaksi joutuneiden matkaa eri vaiheista toiseen. Reitti päättyy hiekkarannalle, jossa on vuonna 1995 paljastettu neljän eri kuvanveistäjän suuri monumentti Ovi jolta ei ole paluuta (ransk. Porte de Non-Retour).

Orjuuden muistaminen on osa Afrikan menneisyyden tragediaa ja sen vaikutukset ulottuvat myös tämän päivän Eurooppaan ja Amerikkoihin muun muassa Afrikan diasporan kautta. Orjuus-aihetta on tutkittu ja julkaistu paljon, mutta Afrikan historiaa tuntevat tutkijat korostavat myös, että Afrikan menneisyyttä ei voi pelkistää orjuuteen. Afrikan traditioon kuuluu monenlaisia asioita, kuten kieliä, uskontoja, kulttuuri- ja aatehistoriaa, taidetta, filosofiaa, hallitsijoita, sotia, vallankaappauksia, elinkeinoja ja kaupankäyntiä. Jos orjakaupan historiaa on tutkittu paljon, vähemmälle tutkimukselle on jäänyt varsinainen Ranskan miehitysaika vuosina 1904-1960 ja sen jälkeinen Dahomey/Beninin itsenäistymisen aika.

Länsi-Afrikan ja Beninin nykyiset asukkaat ovat tietoisia Orjarannikon traagisesta menneisyydestä, vaikka kansat, heimot ja alueet ovat noista ajoista muuttuneet ja vaihtuneet perusteellisesti. Kolonialismin pitkän vaikenemisen jälkeen Afrikassa voi tavata myös ylpeyttä ja iloa omien seutujen historian ja kulttuuriperinteen julkaisemisesta ja esittelystä.

OrjuustutkimusMuokkaa

Afrikasta Etelä- Väli- ja Pohjois-Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa on kutsuttu maailmanhistorian suurimmaksi työvoiman pakkosiirroksi. Tutkijoita vaivasi pitkään kysymys siitä, kuinka paljon noin 350 vuotta jatkuneen orjakaupan aikana siirrettiin orjia Afrikasta uudelle mantereelle. Ongelman ratkaiseminen oli vaikeaa, koska siihen tarvittiin tietoja kaikkien kolmen mantereen maiden kymmenistä arkistoista ja arvioon piti lisätä myös tuhoutuneiden arkistotietojen osuus.

Orjien määrä ratkaistiin laatimalla laskentamalli, jossa otettiin huomioon erilaisia laivausasiakirjoja ja muita dokumentteja. Tämä loi perustan uudemmalle orjuuden tutkimuksille, joka on nykyisin oma tutkimusalansa. ”Follow the money” tutkimussuunnassa 2000-luvun alussa päästiin selville orjakaupan erilaisista taloudellisista vaikutuksista ja näkökulmista.

Eräs Länsi-Afrikan historian tunnettu tuntija on amerikkalainen Patrick Manning[14], joka on tutkinut Länsi-Afrikan talouden, kulttuurin ja elämäntavan historiaa aina Dahomeyn itsenäisyysaikaan saakka. Hänen kirjansa Slavery, Colonialism and Economic Growth in Dahomey, 1640-1960 (1982) on eräs alan perusteoksista. Manning kehitti kollegoidensa kanssa tilastollisen arviointimallin, jonka pohjalta hän tutki orjakaupan vaikutuksia Afrikan ja Afrikan diasporan talouteen, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Manningin mukaan orjakauppa kuormitti suuresti populaatiota ja talouden kehitystä, mutta Afrikan talous myös jatkoi laajenemista1600-1800-luvuilla. Varsinaisen siirtomaavallan rooli oli enemmän taloutta hidastava kuin elvyttävä.

Toinen Länsi-Afrikan historian tietäjä on englantilainen Robin Law, joka on kirjoittanut muun muassa Ouidahin historian: Ouidah, The Social History of a West African Slaving Port 1727–1892 (2004). Lawn mukaan Ouidah oli alueensa suurin esikoloniaalinen kauppakeskus ja Dahomeyn kuningaskunnan toiseksi tärkein kaupunki.[15]

Orjarannikon atlanttisen aikakauden eurooppalaisia kauppasuhteita tarkastelee Silke Strickrodt kirjassaan Afro-European Trade in the Atlantic World, The Slave Coast c 1550-c 1885 (2015). Strickrodt tarkastelee afrikkalaisten valtioiden välistä kauppaa, joka vaikutti oleellisesti Atlantin orjakauppaan, sekä norsunluun ja maataloustuotteiden kauppaan.[16]

Dahomeyn kulttuurihistoriaa on tutkinut amerikkalainen Edna G. Bay kirjassaan Wives of the Leopard, Gender, Politics and Culture in the Kingdom of Dahomey (1998). Hän tarkastelee myös uskonnon ja taiteen kehitystä Dahomeyn kuningaskunnissa kirjassaan Asen, Ancestors and Vodun, Tracing Change in African Art (2008). Edna Bay on tutkinut myös naisten asemaa muinaisessa Dahomeyssa sekä Dahomeyn amatsoneja [17]

Toby Greenin A Fistful of Shells, West Africa from the rise of the Slave Trade to the Age of Revolution (2019) on vaikuttava ja laaja katsaus Länsi-Afrikan kulttuuri- ja aatehistoriaan ennen kolonialismia. Kirja perustuu kirjoitettuun historiaan ja arkistotutkimuksiin yhdeksässä maassa, sekä taiteeseen, grioottien suulliseen historiaan, arkeologiaan, sekä kirjeisiin ja kirjoittajan omiin kokemuksiin.[18]

Aiheesta suomeksiMuokkaa

Myös suomalaiset ovat tutkineet afrikkalaisten orjuuttamista. Aiheeseen on hyvä perehtyä Afrikan historian kautta. Esimerkiksi Olli Kaikkosen, Seppo Rytkösen ja Seppo Sivosen kirjoittama Afrikan historia (Gaudeamus, 1989) on ajan kestänyt ja selkeä yleisesitys myös Länsi-Afrikan historiaan.

Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen ovat tutkineet Ruotsi-Suomen atlanttisen orjakaupan osuutta ja jälkiä Uudella mantereella kirjassaan Orjia ja isäntiä – Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla (2019).[19] Matkaraudaksi (Voyage-Iron) kutsuttiin kapeaa ja litteää takorautaa, joka valmistettiin tietyn painoisiksi tangoiksi. Siitä tuli orjakauppaan liittyvää vaihtotavaraa ja "valuuttaa", jota vietiin Afrikkaan pääasiassa Ruotsin rautakaivoksista englantilaisten välittämänä. Matkarauta vaikutti maatalouden lisääntymiseen ja metsien häviämiseen varsinkin Länsi-Afrikan rannikkoseuduilla.[20]

Kalle Kananoja tarkastelee perehtyneesti Atlantin yli ulottuneen orjakaupan näkökulmia kirjassa Kahlitut – Orjuuden historia Amerikan mantereella (2021).[21]

Kaksijakoinen aikajanaMuokkaa

Historia kertoo, että Grand-Popo ja Monon alue on jakautunut voimakkaasti kahteen aikakauteen. Transatlanttinen periodi perustui monikeskeiseen kauppa- ja kulttuurivaihtoon. Kansainvälinen, vilkas ja traaginen aika päättyi 1800-luvun lopulla. Ranskan miehitysaikaa luonnehtivat bilateraaliset, emämaasta annetut ja johdetut suhteet, sekä talouden ja väestön keskittyminen Cotonouhun, joka kasvoi rannikkokylästä suurkaupungiksi. Tätä kaksijakoisuutta on helppo suurennella ja romantisoida. Atlanttinen aika ei ollut Grand-Popon ja Guineanlahden "kulta-aikaa", ja vaikka Ranska teki suuria virheitä siirtomaapolitiikkaa harjoittaessaan, yli kuusikymmentä vuotta jatkuneen, paljolti vaietun miehitysajan kuluessa luotiin monia nykyisen Beninin kulttuurisia ja taloudellisia rakenteita.

Satamia ja tehtaitaMuokkaa

SatamatMuokkaa

 
Vene siirtymässä laivalta Grand-Popoon.

Useita Länsi-Afrikan rannikon paikkakuntia kutsuttiin satamiksi, mutta vasta 1800-luvun lopulla alettiin rakentamaan muutamia satamarakenteita. Cotonoun satama valmistui vuonna 1899, jonka jälkeen kauppa keskittyi sinne. Muualla kaupankäynti väheni ja Ouidahin ja Grand-Popon suorat globaalit kauppasuhteet vähenivät.

Rannikon paikkakuntien satamissa laivat ankkuroitiin muutaman kilometrin päähän rantaviivasta. Lastin purkaminen ja lastaaminen tehtiin kanooteilla ja tämän vaativan työn tekivät ”kanoottimiehet”. He saattoivat olla sekä orjia, että vapaita miehiä ja avainasemassa, kuten myös laguunien vesiliikenteen kuljettajat.

Afrikkalaiset kuninkaat perivät tulli- ja satamamaksuja ja jossain määrin valvoivat tavaraliikennettä. Brittiläiset myönsivät Ouidahin kanssa sopimuksen vapaasatamaksi vuonna 1704.[22]

Grand-Popossa oli sekä meri- että laguunisatamia. Laguunisatamat palvelivat sekä itä- että länsisuuntaan tapahtuvaa henkilö- ja tavaraliikennettä. Merikuljetusta varten pakatut tavarat, kuten suuret palmuöljytynnyrit kuljetettiin laguunisatamien kautta kanooteilla rannikon lähelle ankkuroituihin laivoihin.

TehtaatMuokkaa

Tehtaiksi kutsuttiin eurooppalaisten yhtiöiden kauppa-asemia, jotka samalla edustivat yhtiöiden eurooppalaisia maita. Tehtaan johtajaa kutsuttiin faktoriksi ja kauppa-asemassa oli sekä konttori, että varastoja. Ne olivat aidoitettuja ja usein linnamaisia alueita, ja suurimmat niistä olivat linnoituksia. Tehtaat rakennettiin joskus yhteistyössä afrikkalaisten kuninkaiden kanssa.

Tehtaissa valmisteltiin ja pakattiin tavarat merimatkaa ja kauppaa varten. Orjakaupan aikana (noin vuoteen 1866 asti) niissä otettiin vastaan orjat sisämaasta ja säilytettiin jälleenmyyntiä ja laivausta varten.[22]

1600-luvun lopulla Benininlahden rannikolla oli lähes 50 eurooppalaista kauppapaikkaa.[8] Grand-Popossa oli portugalilaisten, hollantilaisten, englantilaisten, ranskalaisten ja saksalaisten kauppapaikkoja.

KalastusMuokkaa

Hula-yhteisön talous perustui kalastukseen ja suolan valmistukseen. Kalojen lisäksi saatiin rapuja, katkarapuja ja ostereita. Kalat kuivattiin ja lähetettiin sisämaahan. Vaikka hula-sana merkitsee merta, heillä ei ollut kiinnostusta tai teknologiaa merikalastukseen, koska laguuneissa ja joessa oli runsaasti erilaisia kaloja. Merikalastus otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla. Joinakin vuodenaikoina laguuniin tuli myös merivettä, jolloin sen vesi tuli suolaiseksi tarjoten myös meren kaloja. Kalastusvälineitä olivat kanooteista käsin heitettävät verkot, puuvillanarusta ja koripunoksista tehdyt kalapadot, sekä myöhemmin erilaiset keihäät, trooliverkot ja vavat, sekä käsinkalastus.[23]

Kalastus ja kalojen käsittelyMuokkaa

Kuvattu Grand-Popon Avlohissa joulukuussa 2017.

Suolan valmistusMuokkaa

Suolan valmistus oli huomattava elinkeino ja sitä myytiin sisämaahan. Suola saatiin laguunin kuivuessa raapimalla sen pohjasta maata, joka koottiin kasoihin. Veden noustessa ne siirrettiin kyliin ja varastoihin. Kerätty aines koottiin noin 1,2 metriä halkaisijaltaan oleviin astioihin, joissa se kasteltiin ja siivilöitiin koripunoksilla. Vesi keitettiin uunien päällä, joita kuumennettiin polttamalla mangroven oksia ja palmunsiemenen kuoria.[24]

Suolan valmistustaMuokkaa

Kuvattu Grand-Popon "Suolasaarella" joulukuussa 2017.

Maanviljelys ja karjanhoitoMuokkaa

Maanviljelykseen Grand-Popon ranta-alue sopi huonosti ja työvälineitä oli vähän. 1840-luvulla seudulla kasvatettiin jamssia tai maniokkia, sekä puuvillaa ja indigoa. maissi oli grandpopolaisten pääruoka kalan ohella. Alueella kasvatettiin lisäksi bataattia, ruokabanaania, banaania, lablab-papua (Lablab purpureus) ja linssejä, okraa, salottisipulia, cashew-pähkinää, maapähkinää, kurpitsaa, ananasta, limettiä ja inkivääriä. Alueella kasvoi pippuria ja öljypalmuja ja 1800-luvulle tultaessa niitä alettiin viljellä. Useimmat viljelykasvit tulivat Afrikan ulkopuolelta ja saivat alkunsa transatlanttisen orjakaupan aikana. Suurin osa niistä tuli Amerikoista.

 
Karjalauma Heven kylän rannalla.

Hirssiä kasvatettiin, mutta 1900-luvun alkuun mennessä sitä käytettiin vain rituaalitarkoituksiin, kunnes maissi syrjäytti sen. Maissi tuli tärkeäksi viljelyskasviksi 1780-luvulta alkaen ja siitä saatiin kahtena sadekautena ainakin kaksi satoa.

1700-luvun lopulta 1800-luvulle Little Popon ja sen naapurin Ewe-alueella oli kanoja, ankkoja, kalkkunoita, vuohia, lampaita, sikoja ja karjaa. Karjankasvatusta oli Little Popossa 1840-luvulla Francisco Felix de Souzan suvun korttelissa. Eurooppalaisten myötä lihan kysyntä kasvoi, mutta vain rikkaimmilla afrikkalaisilla oli varaa pitää lehmiä.[25]

KäsityötMuokkaa

Vierailijat huomasivat 1800-luvulla saviastioiden, laukkujen, korien, mattojen, puuvillakankaan ja riippumattojen valmistuksen, sekä sepät, nahkurit ja puunveistäjät. Eurooppalaiset arvioivat puuvillakankaan kehräämisen ja kudonnan tasokkaaksi. Sitä valmistettiin paikallisesta puuvillasta, jota värjättiin eri värisiksi ja kudottiin sitten 20-25 sentin levyisiksi nauhoiksi. Euroopasta tuotuja värjättyjä kankaita, joita oli saatavana, erityisesti punaisia ommeltiin niihin myös mukaan.

Erään vierailijan mukaan tällainen kangas oli hyvin kallista, mutta paljon vahvempaa ja kestävämpää kuin Englannissa valmistetut. Niitä kutsuttiin Popon kankaiksi ja niihin viitattiin, kun esimerkiksi Little Popon hallitsija Ashampo lähetti osana vaihtolahjoja "neekerihousut" Accran tanskalaiselle kuvernöörille.[26]

LähteetMuokkaa

  1. Valkoinen lippu oli merkki vodoun-uskonnon harjoittamisesta, ja sellainen näkyy useissa seudun taloissa vieläkin.
  2. Beninese Muslims INSAMER English. Viitattu 2.3.2020.(englanniksi)
  3. Manning, Patrick: Slavery, Colonialism and Economic Growth in Dahomey, 1640–1960, s. 14. Cambridge University Press, 2004. Worldcat (viitattu 2.4.2019). (englanniksi)
  4. Patrick Manning: Coastal Society in the Republic of Bénin: Reproduction of a Regional System. Cahiers d'Études africaines, 1989, nro 114, s. 239–257. doi:10.3406/cea.1989.1644. Artikkelin verkkoversio.
  5. Padraic Scanlan: A Fistful of Shells by Toby Green review – the west African slave trade the Guardian. Viitattu 11.8.2020.(englanniksi)
  6. Law, Robin: Ouidah, The Social History of a West African Slaving ‘Port’ 1727–1892, s. 48. Ohio University Press/James Currey, 2004. ISBN 0-8214-1572-7. Worldcat. (englanniksi)
  7. Strickrodt, s. 65–68
  8. 8,0 8,1 Konadu, Kwasi: The Akan Diaspora in the Americas. Oxford University Press, 2010. Worldcat (viitattu 9.3.2019). (englanniksi)
  9. Strickrodt, s. 96–101
  10. Strickrodt, s. 102
  11. Conrad, Joseph, Pimeyden sydän (suom. Kristiina Kivivuori, 1968)
  12. Bruce Chatwin: The Viceroy of Ouidah. Penguin, 1988-06-07. ISBN 978-1-101-50321-8. Worldcat (viitattu 24.9.2021). (englanniksi)
  13. Cobra Verde Viitattu 24.9.2021.
  14. Patrick Manning Biography | AHA www.historians.org. Viitattu 24.9.2021.
  15. Robin Law: Ouidah: The Social History of a West African Slaving 'port' 1727-1892. Ohio State University Press, 2004. ISBN 978-0-85255-497-5. Worldcat (viitattu 24.9.2021). (englanniksi)
  16. A. G. Hopkins: Afro-European Trade in the Atlantic World: The Western Slave Coast, c.1550–c.1885, by Silke Strickrodt. The Journal of Imperial and Commonwealth History, 2.11.2017, nro 45, s. 1089–1091. doi:10.1080/03086534.2017.1408800. Malline:Issn}. Artikkelin verkkoversio.
  17. Edna G. Bay www.amazon.com. Viitattu 24.9.2021.(englanniksi)
  18. Padraic Scanlan: A Fistful of Shells by Toby Green review – the west African slave trade the Guardian. Viitattu 23.9.2021.(englanniksi)
  19. Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla Yle Uutiset. Viitattu 24.9.2021.
  20. https://academic.oup.com/past/article/239/1/41/4791264?login=true
  21. Kalle Kananoja Kirjavinkit. Viitattu 23.9.2021.
  22. 22,0 22,1 Deffner, Helen: Agency in the Slave Trade: The ‘Portal of Globalization’ Ouidah (1704 to 1866). Leiptzig: Oxford University Press, 2017. Worldcat (pdf). (englanniksi)
  23. Strickrodt, s. 52–53
  24. Strickrodt, s. 53–55
  25. Strickrodt, s. 55–59
  26. Strickrodt, s. 59–60